Limekakku

Olen yrittänyt monta kertaa tehdä täydellistä limekakkua. Sellaista, jossa ihan oikeasti maistuisi lime. Nyt kehittelin sellaisen reseptin, johon olin viimeinkin tyytyväinen! Tein tätä kakkua äitienpäiväksi. Ensimmäinen äitienpäiväni oli ihana. Sain lahjaksi Kinuskikissan uuden leivontakirjan, enkä malta odottaa, että pääsen kokeilemaan kirjan reseptejä! Tämä resepti kuitenkin on ihan omani. Unohdin ostaa kaupasta liivatelehtiä, joten niitä riitti vain kiilteeseen. Täytteen jähmettämiseksi käytin vanukasjauhetta, mutta voit halutessasi korvata jauheen 4-5 liivatelehdellä. Voit sulattaa ne esimerkiksi veteen tai limemehuun.

Pohja:

350g dominokeksejä
n.0,5dl juoksevaa rasvaa

Täyte:

5dl vaahtoutuvaa kermaa
250g maitorahkaa
n.1dl lime curd-tahnaa
130g valkosuklaata
0,5 pussia vanilijavanukasjauhetta

Kiille:

1,5dl limemehua
n.1dl tomusokeria
2 liivatelehteä
n.0,5 dl vettä

Murskaa keksit ja sekoita joukkoon rasva. Painele seos irtopohjavuoan pohjalle. Sulata valkosuklaa vesihauteessa. Vatkaa kerma. Vatkaa kerman joukkoon suklaasula, rahka, lime curd ja vanukasjauhe. Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Sekoita limemehun joukkoon tomusokeri. Kiilteen kirpeyttä voit itse säädellä lisäämällä tai vähentämällä tomusokerin määrää. Sulata liivatteet noin puoleen desiin kiehuvaa vettä. Kaada liivateseos limemehu-sokeriseoksen joukkoon ja sekoittele hetki, että seos hieman jäähtyy. Kaada kiille kakun päälle ja anna hyytyä jääkaapissa yön yli.

Äitienpäivän mietteitä

Olen aina tiennyt haluavani joskus äidiksi. Lapsena päiväkodissa kotileikit olivat hitti ja jokainen halusi vuorollaan olla äiti leikissä. Teini-iässä sitä ajattelee, että ensin löydän hyvän miehen, sitten menen naimisiin, sitten teen lapsia ja elän onnellista perhe-elämää, kuten perinteiseen kaavaan kuuluu.

Kun lääkäri kertoi minulle, etten voi saada lapsia ilman hedelmöityshoitoja oli, kuin matto olisi vetäisty jalkojeni alta. Kukaan ei osaa ajatella tahatonta lapsettomuutta omalle kohdalleen. Asiaa täytyi käsitellä ja itkeä oma aikansa, ennen kuin sen pystyi hyväksymään. Pakostakin alkaa ajatella menettäneensä osan naiseudestaan hedelmättömyyden myötä.

Tahaton lapsettomuus on rankka tila, koska sitä ei pääse koskaan pakoon. Lapsia näkee joka paikassa. Lapsettomuusvuosinani pahinta ei ollut niinkään vauvojen näkeminen, vaan sen tajuaminen, että jokainen vastaantuleva ihminen on jonkun lapsi. Katsoin kaiken ikäisiä ihmisiä ympärilläni ja ajattelin, mistä kaikesta ihmisen eri ikäkausiin ja elämänvaiheisiin liittyvistä asoista äitinä voisi olla ylpeä, mistä kaikesta voisin jäädä paitsi. Oman lapsen ensimmäinen hymy, ensiaskeleet, kouluun meno, valmistuminen, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsettomuudessa rankkaa on tiedostaa myös elämän epäreiluus. Miksi sellaiset ihmiset saavat lapsia, jotka eivät edes halua lapsia tai pysty heistä huolehtimaan? Tunsin surua myös siitä, etten ehkä saisi kokea itse raskautta, tunnetta siitä, että toinen ihminen kasvaa sisälläni. Vaikka ystävien raskausuutiset tuntuivatkin epäreiluilta, olen kuitenkin aina pystynyt olemaan onnellinen ystävieni puolesta. On vain täytynyt hyväksyä se, että toisten onni ei ole minulta pois.

Jokaisen epäonnistuneen hedelmöityshoidon jälkeen oli muutaman viikon kestävä "musta tila", jolloin mikään ei tuntunut miltään ja suru siitä, että kaikki työ sekä henkinen ja fyysinen rasitus ja kipu ovat menneet hukkaan, valtasi mielen. Tuntui, että mihinkään ei pystynyt menemään, koska joka paikassa näkee perheitä ja lapsia. Muistan, kun aloin itkeä kirpputorilla, kun näin isän pitelemässä pientä vauvaa.

Kun yritetään tehdä lasta luonnollisesti, mahdollisuus onnistumiseen on joka kuukausi. Hedelmöityshoidoissa jonot ovat aina useamman kuukauden. Kun ensin noin kahden kuukauden mittainen koeputkihedelmöitysprosessi rankkoine hormonihoitoineen ja punktioineen on epäonnistunut, täytyy vielä hyväksyä sekin, että seuraava yritys on mahdollisesti puolen vuoden päästä. Toisaalta taas epäonnistumisesta toipumiseen menee sen verran kauan, että aikaisemmin uutta hoitoa ei edes jaksaisi yrittää.

Lapsettomuus voi olla parisuhteelle kova paikka. Se voi pahimmassa tapauksessa tuhota koko suhteen tai tuoda paria lähemmäs toisiaan. Jos molemmat osapuolet käsittelevät surua täysin eri tavoin, eivät voi kommunikoida asiasta tai alkavat syyttää toisiaan lapsettomuudesta, voi asia helposti johtaa eroon. Meille kävi onneksi juuri toisin. Jos olemme selvinneet noin isosta kriisistä yhdessä, voimme tulevaisuudessakin selvitä mistä vain. Lapsettomuuden aikana kerkesimme myös pohtia vanhemmuutta kaikilta kanteilta ja käydä läpi sen, olemmeko oikeasti siihen valmiita. Totta kai osaamme myös arvostaa lapsiamme eri tavalla kaiken työn jälkeen.

Neljäs hedelmöityshoito tapahtui joulukuussa 2012. Punktiossa tapahtui komplikaatioita, vatsaontelooni kertyi nestettä ja jouduin olemaan sairaalassa useamman päivän kovissa kivuissa. Olimme mieheni kanssa varmoja hoidon epäonnistumisesta ja olimme sitä mieltä, että tämä saa olla viimeinen hoitokerta. Täytyisi vain oppia elämään lapsettomuuden kanssa ja alkaa miettiä adoption mahdollisuutta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja Aapo ja Eelis saivat alkunsa.

Puhun avoimesti lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista, koska en halua niiden olevan tabu. Tahaton lapsettomuus on yllättävän yleistä. Haluan ihmisten tiedostavan sen, että lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys ja ymmärtävän, miten arvokkaasta asiasta on kyse, jos lasten saaminen itselle on ollut helppoa. Ihmiset, joilla ei ole ollut vaikeuksia saada lapsia, eivät osaa sitä ajatella ja saattavat ohimennen tai hyvää tarkoittaen kysellä tai vihjailla tuttujen parien lapsentekoaikeista. Ajatelkaa aina ennen kuin kyselette, saatatte tuottaa mielipahaa tahattomasti lapsettomille pareille, vaikka ette sitä tarkoittaisikaan.

Sunnuntaina minulla on kunnia saada viettää ensimmäistä äitienpäivääni, jotain, mitä en vielä pari vuotta sitten kuvitellut voivani kokea. Olen käsittämättömän kiitollinen lapsistani. Äitiys ei ole helppoa, eikä se todellakaan ole aina hauskaa, mutta se on kaiken arvoista. Muistetaan kaikki arvostaa äitejämme, toisia äitejä ja myöskin niitä, jotka äitiyttä eivät saa koskaan kokea.

Viisuhuumaa

Vuodessa on aina ollut kaksi odottamisen arvoista asiaa: joulu ja Euroviisut. Nyt on taas se aika vuodesta, kun esikuunnellaan kaikki viisuehdokkaat ja päivitellään sitä, kuinka surkea taso tänäkin vuonna on. Ensimmäisillä esikuunteluilla harvoin nousee yhtään kappaletta ylitse muiden, tai edes kuuntelemisen arvoiseksi.

Miksi sitten katson Euroviisut joka vuosi, vaikka kappaleet ovat pääsääntöisesti surkeita? No tietenkin sen loistavan viihdearvon takia! Ei ole mitään mahtavampaa, kun katsoa, miten jokainen maa esittää kappaleensa antaumuksella varmasti tietäen oman surkeutensa, mutta kuitenkin sillä asenteella, että juuri heidän kappaleensa on maailman paras! On myös mielenkiintoista nähdä minkä tyyliset kappaleet ovat minäkin vuonna tapetilla ja miten edellisen vuoden voittaja on vaikuttanut kappaleisiin. Muistan esimerkiksi, kun Ruslana voitti viisut suurella rumpuviritelmällään. Seuraavana vuonna rumpuviritelmiä oli useammalla maalla ja niitä on nähty viisuissa joka vuosi sen jälkeen.

Euroviisujen katseluun liittyy minulla aina oma traditio. Viisut pitää katsoa aina mielellään useamman ihmisen porukassa. Jokaisen kappaleen aikana teen muistiinpanoja kappaleesta, että pisteenlaskun aikana voin tarkistaa, mikä kappale oli milläkin maalla. Jos kirjoittaisin vain kappaleen nimen, en välttämättä muistaisi miten se meni. Siksi kirjoitan aina myös esiintyjän tuntomerkit. Jokainen kanssakatsoja on oma maansa ja antaa pisteet 1-12. Lopuksi lasketaan pisteet yhteen ja julistetaan kisastudion voittajamaa.

Suomen Euroviisukarsinnat ovat tuottaneen minulle pääsääntöisesti myötähäpeää. On kummallista, miten Suomessa kyllä osataan tehdä hyviä kappaleita, ei vain koskaan Euroviisuihin. Pari vuotta sitten Suomen Euroviisukarsinnat muuttuivat Uuden musiikin kilpailuksi. En ensimmäisenä vuonna lämmennyt ajatukselle, koska Euroviisut ovat minulle pyhä asia. Viime vuonna kuitenkin ymmärsin, miten paljon järkevämpi nykyinen formaatti on. Euroviisukarsinnoissa kappaleita kuunnellessani ajattelin useasti, että "tuostakin kappaleesta olisi pienellä vaivalla saatu huomattamasti parempi." UMK:ssa kappaleilla ja esityksillä on mahdollisuus parantua, ennen kuin valmis kappale valitaan edustamaan Suomea. Valitettavasti en ollenkaan pidä Suomen tämän vuoden edustajasta. Mielestäni Softenginen Something better on tusinatavaraa, joka ei millään tavalla erotu muista saman genren kappaleista.

Ruotsi osaa Euroviisuhysterian parhaiten. Ruotsin Euroviisukarsinnat ovat jo pienet Euroviisut itsessään. Niin täynnä loistetta ja tuulikoneita ne ovat, ah, mitä viihdettä! Ruotsi panostaa aina viisuihin ja heille jo osallistuminen karsintoihin on kunnia asia. Suomi on maana niin vaatimaton, ettemme edes kehtaa tuoda kimallusta tai tuulikoneita karsintoihin. Ehkä juuri ja juuri pari tanssijaa löytyy esiintyjän taustalta.

Semifinaaleissa pärjänneet kappaleet yleensä kertovat sen, mistä kansa oikeasti tykkää. Suomikin on useana vuonna ollut kärkipäässä, kun on äänestetty kappaleita semifinaalista finaaliin. Finaalissa kuitenkin Suomi on aina jäänyt hännille. Mistä tämä sitten johtuu? Oma teoriani on, että semifinaalissa ihmiset äänestävät sitä, mistä oikeasti tykkäävät. Finaalissa taas ihmiset äänestävät naapurimaitaan. On hyvä, että nykyään osa pisteistä tulee asiantuntijaraadilta. Näin naapureiden äänestämisellä ei ole yhtä suurta merkitystä kuin ennen. Myös mauttomien hupibiisien menestys on laskenut tästä syystä.

Euroviisuissa yleensä sellaiset kappaleet pärjäävät, joissa on vahvasti kuultavissa maan perinteistä musiikkia. Esimerkiksi Turkin ja Kreikan rytmiset kappaleet usein pärjäävät. Myös jotain aivan uutta ja mielenkiintoista tuovat kappaleet menestyvät, esimerkiksi juuri Loordi. Suomenkin kannattaisi joskus lähettää viisuihin kunnon Lappi-aiheinen show joikaajineen ja Shamaanien noitarumpuineen, ehkäpä saisimme siten nauttia jälleen viisumenestyksestä.

Joka ilta, kun lamppu sammuu...

Vauvoilla ei ole uniongelmia, vanhemmilla on. Kaikki vanhemmat toivovat vauvojensa nukkuvan läpi yön, mutta valitettavasti vain harvat vauvat oikeasti nukkuvat täysiä öitä. Yöheräily sen jälkeen, kun yösyötöt loppuvat, on harvinaisen ärsyttävää. Kaksosten kanssa valvomista on tuplasti, joten yöt ovat myös tuplasti ärsyttäviä. Yhdeksän kuukauden valvomisen jälkeen alan olla jo niin sekaisin, etten enää aamulla muista ollenkaan, kumpi on herännyt, mihin aikaan ja montako kertaa yön aikana. Niinpä päätin alkaa pitää unipäiväkirjaa. Ajattelin jakaa unipäiväkirjan viikon ajalta myös teidän kanssanne. Kuten päiväkirjasta huomaa, yöt ovat todella vaihtelevia. On todella huonoja öitä, mutta mahtuupa viikon ajalle myös hyviä öitäkin. Kaikki kirjatut heräämiset ovat semmoisia, että olen joutunut nousemaan ylös antamaan tuttia ja silittelemään vauvan uudestaan uneen. Pitemmät valvomisjaksot olen maininnut erikseen. Vauvat usein itkevät myös unissaan, mutta hiljenevät itsestään. Näitä heräämisiä en ole merkannut. Saatatte ihmetellä, miksi itse olen mennyt nukkumaan niin myöhään. Monesti olen kyllä menossa jo aikaisemmin, mutta joudun nukuttamaan vauvoja uudestaan ennen kuin olen itse saanut unen päästä kiinni. Lasken oman yöni alkaneen siitä, kun ensimmäistä kertaa nukahdan. Päiväkirjassa itseäni yllätti se, että Eelishän nukkuu oikeasti ihan hyvin suurimmaksi osaksi. Hän herää vain yleensä aikaisemmin, kuin Aapo. Aapo taas valvottaa öisin enemmän.

Pe 11.4

Aapo

Nukahti klo 20.10

22.23

05.23 uusi päivä alkaa

Yön pituus: 9t 13 min, pisin yhtäjaksoinen uni 5t

Eelis

Nukahti klo 20.55

01.08 (hereillä tunnin)

05.23 uusi päivä alkaa

Yön pituus 8t 28min, pisin yhtäjaksoinen uni 3,5t

Oma yö: 23-05.23, pisin yhtäjaksoinen uni n.3,5t.

La 12.4

Aapo

Nukahti klo. 20.55

23.14

03.28

05.56 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9,5t, pisin yhtäjaksoinen uni 4t 14min.

Eelis

Nukahti klo 20.56

06.29 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9,5t

Oma yö: 23.30-05.56, pisin yhtäjaksoinen uni 4t

Su 13.4

Aapo

Nukahti klo 20.30

21.50

22.57

00.45

03.20

03.55

05.29

06.20 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9t 50min, pisin yhtäjaksoinen uni n.2,5t

Eelis

Nukahti klo 20.24

04.15

05.29 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9t, pisin yhtäjaksoinen uni n.8t

Oma yö: 23-05.29, pisin yhtäjaksoinen uni n.2,5t

Ma 14.4

Aapo

Nukahti klo 20.24

01.53

05.26 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9t, pisin yhtäjaksoinen uni 5,5t

Eelis

Nukahti klo 20.24

05.26 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9t

Oma yö: 22.30-05.26, pisin yhtäjaksoinen uni 3,5t

Ti 15.4

Aapo

Nukahti klo 20.30

21.24

01.09

03.00

04.39

05.35

06.10 uusi päivä alkaa

Yön pituus n.9,5t, pisin yhtäjaksoinen uni 3,5t

Eelis

Nukahti klo 20.30

05.06 uusi päivä alkaa

Yön pituus 8,5 tuntia.

Oma yö: 22.30-05.06, pisin yhtäjaksoinen uni 2,5 tuntia.

Ke 16.4

Aapo

Nukahti klo 20.10

05.25 uusi päivä alkaa

Yön pituus 9,5t

Eelis

Nukahti klo 20.48

05.25 uusi päivä alkaa

Yön pituus 8,5 tuntia.

Oma yö: 22.30-05.26

To 17.4

Aapo

Nukahti klo 20.30

21.55

23.06

23.15

00.14

04.18

05.45

06.50 uusi päivä alkaa

Yön pituus n.10,5t, pisin yhtäjaksoinen uni n.4t

Eelis

Nukahti klo 21.05

04.18 (hereillä 1,5 tuntia)

07.10 uusi päivä alkaa

Yön pituus 10t, pisin yhtäjaksoinen uni 7t

Oma yö: 22.30-04.18 (Eeliksen uudelleen nukahtamisen jälkeen vain horrostilassa olemista), pisin yhtäjaksoinen uni n.1t

Pe 18.4

Aapo

Nukahti klo 20.50

22.30

02.15

02.43

06.01 uusi päivä alkaa Yön pituus 9t, pisin yhtäjaksoinen uni n.4t

Eelis

Nukahti klo 21.10

04.55 (hereillä puoli tuntia)

06.20 uusi päivä alkaa

Yön pituus n.9t, pisin yhtäjaksoinen uni n.8t

Oma yö 24-04.55, pisin yhtäjaksoinen uni n.2t

Run, Forrest, run!

Juokseminen on maailman helpoin harrastus. Sitä voi tehdä ihan missä vain, mihin aikaan vaan, eikä varusteiksi tarvita kuin lenkkarit. Juosta voi vaikka paikallaan kotona, jos ei ulos jaksa lähteä. Aloitin juoksemisen 14-vuotiaana, olen siis juossut puolet elämästäni. Ennen juoksemisen aloittamista kävelin paljon, mutta ajattelin juoksemisen olevan paljon tehokkaampaa, maisematkin vaihtuvat nopeampaa.

Elämäni ensimmäinen juoksulenkki kesti 20 minuuttia ja olin lenkin päätteeksi ihan kuollut. Enpä tuolloin voinut aavistaakaan, että kymmenen vuotta myöhemmin juoksisin täysmaratonin. Ostin juoksumaton vuonna 2009 ja se on ollut tähänastisen elämäni paras ostos. Kun kerroin ostoaikeistani, ihmiset sanoivat juoksumaton olevan ihan turha ja jäävän vain kalliiksi vaatetelineeksi. Toisin kävi. Juoksen talvisin melkein yksinomaan matolla. Miksi lähtisin ulos juoksemaan pakkasella, räntäsateella, lumisateella, liukkaalla, loskalla, helteellä, kaatosateella yms. kun voin laittaa television päälle ja juosta kotona?

Aloin leikkiä ajatuksella maratonin juoksemisesta opiskeluaikoina. Juoksin paljon kahden tunnin lenkkejä ja ajattelin, että kyllä tässä nyt kaksi tuntia lisää menisi helposti. Alkuvuodesta 2011 päätin, että toukokuussa osallistun Terwamaratonille. En ottanut stressiä treenamisesta, koska tiesin kestävyyskuntoni olevan hyvä muutenkin. Juoksin entisen tapaan viikonloppuisin 2-3 tunnin lenkkejä ja ajattelin, että ne riittävät hyvin treeniksi. Viikkoa ennen Terwamaratonia pitkät lenkit kuitenkin kostautuivat ja sain rasitusvamman polveeni. Ärsytykseni oli suunnaton, kun tajusin, että en pääsisikään juoksemaan tapahtumaan.

Helatorstaina 2011 heräsin aamulla, aurinko paistoi ja lämmintä oli noin 13 astetta. Polveni oli parantunut, joten päätin lähteä juoksemaan maratonin itsekseni. Reitti oli minulle tuttu, koska olin juossut puolimaratonin moneen kertaan. Mieheni hieman ihmetteli päätöstäni, mutta kello 12 olin valmiina juoksuun. Juoksin ensimmäisen puolikkaan hieman liiankin varovaisesti, koska energiaa riitti niin hyvin toiselle puolikkaalle. Juoksin koko matkan aikaan 4 tuntia 13 minuuttia ja olin todella ylpeä itsestäni. Ajattelin, että jos en mitään muuta saa elämässäni aikaiseksi, niin olenpahan juossut maratonin.

Raskauden aikana en juossut ollenkaan ja olin varma, että harrastukseni lopahtaa siihen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Nykyään minulla on vain semmoiset 20 kiloa lastia mukana lenkillä.:) Ihmiset katsovat hieman huvittuneena, kun juoksen tuplarattaiden kanssa ohi, mutta minusta on hauska saada muut hymyilemään! Kun pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, eräs mies pysäytti minut lenkillä ja kysyi paljonko olen pakannut vaunuihin tiiliskiviä. Häntä ihmetytti, kun kerroin ihan vauvoja kuskaavani. Muutama viikko sitten eräs nainen kysyi, onko vauvoilla joku hätä, kun noin juoksen kiireellä. Häntä huvitti, kun kerroin ihan urheilun takia juoksevani.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt liikunnasta. Juoksen lähinnä sen takia, että saan syödä herkkuja. Jos en juoksisi, painaisin varmasti 100 kiloa. Juoksemisella pystyn hieman rajoittamaan painon nousua. Juoksen nykyään 4-5 päivänä viikossa ja yleensä käyn samalla kaupassa. Vaunuihin kun saa kätevästi ostokset juostessa mukaan. Suosittelen juoksemista kaikille, jotka eivät jaksa maksaa liikunnasta ja ovat liian laiskoja lähtemään erikseen mihinkään tiettyyn paikkaan liikuntaa varten. Lenkkarit vaan jalkaan ja kotiovelta menoksi! Helppoa, kuin heinänteko!

Minttusuklaa-päärynäjuustokakku

Vietimme tällä viikolla Eeliksen nimipäivää ja päätin sen kunniaksi leipoa kakun. Ajattelin, että päärynä ja minttusuklaa voisivat olla hyvä makupari ja kehittelin tällaisen reseptin. Päärynä maistuu kakussa miedosti, mutta tuo kivaa pehmeyttä kakun koostumukseen. Jos haluaa kakkuun lisää päärynän makua, voi tehdä vaikka päärynämehusta ja liivatteesta kiilteen kakun päälle. Kakusta riittää noin 15 hengelle.

Pohja

350g minttudominokeksejä
n. 0,75 dl juoksevaa rasvaa (voi käyttää myös voita jos jaksaa sulattaa sen)

Täyte

5dl vaahtoutuvaa kermaa
250g rahkaa
200g tummaa minttusuklaata (esim. Marabou premium)
5 dl päärynäsosetta
0,5 dl sokeria
4 liivatetta
0,5 dl minttulikööriä

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Murskaa keksit, sekoita joukkoon rasva ja painele irtopohjavuoan pohjalle. Vaahdota kerma, lisää joukkoon rahka, sokeri, päärynäsose sekä paloiteltu minttusuklaa. Kuumenna likööri mikrossa kiehuvaksi ja sulata siihen liivatteet. Kaada liivateseos ohuena nauhana täytteeseen samalla täytettä sekoittaen. Kaada täyte vuokaan ja anna hyytyä jääkaapissa yön yli.

Kolmoselämää

Elämä yhtenä kolmosista ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta ainakin se on ollut mielenkiintoista ja ainutlaatuista. Synnyimme Lappeenrannassa 27.5.1987 suunnitellulla sektiolla viikolla 36+5. Minä painoin 2105g, keskimmäinen veljeni 2845g ja nuorin veljeni 2225g. Huvittavaa oli, että samassa sairaalassa oli samaan aikaan myös toinen kolmosia odottava äiti ja hoitajat pelkäsivät henkilökunnan loppuvan kesken, jos synnytykset osuvat samaan aikaan. Eihän koko sairaalassa edes ollut keskoskaappeja tarpeeksi! Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.

Lapsuuteni oli onnellista aikaa, enkä ole saanut traumoja siitä, että olen todennäköisesti vauvana joutunut odottamaan omien tarpeideni täyttymistä kauemmin kuin laki sallii. Ihminen selviää melkein kaikesta, jos on pakko. Niin myös vanhempani ovat selvinneet kolmosten vauva-arjesta, vaikka sukulaiset ja apujoukot ovat asuneet pääosin Oulussa. Isäni on kuvannut paljon videoita koko lapsuutemme ja niistä saa jo aika hyvän kuvan arjesta ja siitä, millainen minun ja veljieni keskinäinen suhde on ollut. Hauskinta onkin katsoa videolta juuri niitä arjen tilanteita, syömistä, kylpyä ja ruokapöydän ääressä käytyjä keskusteluita.

Olemme aina olleet veljieni kanssa läheisiä, joskin tietysti tappelimme paljon lapsuudessa. Oli mukavaa, kun aina oli leikkikaverit kotona, koskaan ei ole tarvinnut olla yksin. Koko ala-asteen olimme samalla luokalla ja kaveripiirikin oli aika lailla yhteinen. Samalla luokalla oleminen oli siitä kätevää, että jos yksi oli sairaana, pystyivät muut kertomaan, mitä oli läksynä. Myös koulutehtävien tekeminen oli mukavampaa, kun tehtäviä pystyi miettimään yhdessä. Jostain kumman syystä minusta vain tuntui siltä, että sain aina enemmän läksyjä kuin veljeni...

 Ala-asteella veljeni kuitenkin tappelivat niin paljon, että yläasteella meidät kaikki laitettiin eri luokille. Se oli mielestäni hyvä asia, koska murrosiässä omat veljet eivät tunnu niin läheisiltä, että heitä jaksaisi katsella koko ajan. Lukiossa olimme samassa ryhmässä, mutta käytännössä yhteiset kurssit olivat aika harvinaisia.

Vaikka olemme kolmoset, olemme kaikki luonteeltamme täysin erilaisia. Minä olin lapsena temperamenttinen, itsepäinen, sosiaalinen ja puhelias, mutta pidin kovasti myös yksin olemisesta ja leikkimisestä. Keskimmäinen veljeni oli kovaääninen, uhkarohkea ja hieman näsäviisas. Nuorin veljeni taas utelias ja stressitön tarkkailijaluonne, jolla ei koskaan ollut kiire mihinkään. Lapsuuden luonteenpiirteet näkyvät meissä edelleen. Erilaisuudesta huolimatta tulemme nykyään hyvin toimeen keskenämme ja veljeni ovat minulle todella tärkeitä. Huumorintajumme on aina myös ollut samanlainen, joskin nuorin veljeni viljelee hiukan enemmän puujalkavitsejä. Nekin ovat kyllä pääsääntöisesti hauskoja.

Ärsyttävää ja toisaalta myös kivaa kolmosena olemisessa on ollut kaikkien asioiden jakaminen. Yhteiset synttärit ovat olleet pääosin kivoja, joskin yhteiset lahjat lapsena ärsyttivät. Äitini leipoi aina kolme kakkua, jokaiselle oman ja mieleisen. Näin vanhempamme muistivat kuitenkin korostaa yksilöllisyyttämme. Kävin rippikoulun kesällä ja veljeni talvella. Rippijuhlat olivat ensimmäiset oikeat omat juhlani ja nautin yksilöllisestä huomiosta! Toisaalta taas yhteiset ylioppilasjuhlat olivat mahtava ja ainutlaatuinen kokemus, jota muistelen edelleen lämmöllä.

Olen ylpeä ollessani yksi kolmosista ja nyt itse kaksosten äitinä arvostan omien vanhempieni tekemää kasvatustyötä yli kaiken. On aivan ainutlaatuista elää kaikki elämänvaiheet yhdessä sisarusten kanssa ja tuntea niin vahva side kahden muun ihmisen välillä. Toivon, että tulevaisuudessakin pysymme veljieni kanssa läheisinä ja olemme mukana jakamassa toistemme tärkeitä elämäntapahtumia.