Kolmoselämää

Elämä yhtenä kolmosista ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta ainakin se on ollut mielenkiintoista ja ainutlaatuista. Synnyimme Lappeenrannassa 27.5.1987 suunnitellulla sektiolla viikolla 36+5. Minä painoin 2105g, keskimmäinen veljeni 2845g ja nuorin veljeni 2225g. Huvittavaa oli, että samassa sairaalassa oli samaan aikaan myös toinen kolmosia odottava äiti ja hoitajat pelkäsivät henkilökunnan loppuvan kesken, jos synnytykset osuvat samaan aikaan. Eihän koko sairaalassa edes ollut keskoskaappeja tarpeeksi! Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.

Lapsuuteni oli onnellista aikaa, enkä ole saanut traumoja siitä, että olen todennäköisesti vauvana joutunut odottamaan omien tarpeideni täyttymistä kauemmin kuin laki sallii. Ihminen selviää melkein kaikesta, jos on pakko. Niin myös vanhempani ovat selvinneet kolmosten vauva-arjesta, vaikka sukulaiset ja apujoukot ovat asuneet pääosin Oulussa. Isäni on kuvannut paljon videoita koko lapsuutemme ja niistä saa jo aika hyvän kuvan arjesta ja siitä, millainen minun ja veljieni keskinäinen suhde on ollut. Hauskinta onkin katsoa videolta juuri niitä arjen tilanteita, syömistä, kylpyä ja ruokapöydän ääressä käytyjä keskusteluita.

Olemme aina olleet veljieni kanssa läheisiä, joskin tietysti tappelimme paljon lapsuudessa. Oli mukavaa, kun aina oli leikkikaverit kotona, koskaan ei ole tarvinnut olla yksin. Koko ala-asteen olimme samalla luokalla ja kaveripiirikin oli aika lailla yhteinen. Samalla luokalla oleminen oli siitä kätevää, että jos yksi oli sairaana, pystyivät muut kertomaan, mitä oli läksynä. Myös koulutehtävien tekeminen oli mukavampaa, kun tehtäviä pystyi miettimään yhdessä. Jostain kumman syystä minusta vain tuntui siltä, että sain aina enemmän läksyjä kuin veljeni...

 Ala-asteella veljeni kuitenkin tappelivat niin paljon, että yläasteella meidät kaikki laitettiin eri luokille. Se oli mielestäni hyvä asia, koska murrosiässä omat veljet eivät tunnu niin läheisiltä, että heitä jaksaisi katsella koko ajan. Lukiossa olimme samassa ryhmässä, mutta käytännössä yhteiset kurssit olivat aika harvinaisia.

Vaikka olemme kolmoset, olemme kaikki luonteeltamme täysin erilaisia. Minä olin lapsena temperamenttinen, itsepäinen, sosiaalinen ja puhelias, mutta pidin kovasti myös yksin olemisesta ja leikkimisestä. Keskimmäinen veljeni oli kovaääninen, uhkarohkea ja hieman näsäviisas. Nuorin veljeni taas utelias ja stressitön tarkkailijaluonne, jolla ei koskaan ollut kiire mihinkään. Lapsuuden luonteenpiirteet näkyvät meissä edelleen. Erilaisuudesta huolimatta tulemme nykyään hyvin toimeen keskenämme ja veljeni ovat minulle todella tärkeitä. Huumorintajumme on aina myös ollut samanlainen, joskin nuorin veljeni viljelee hiukan enemmän puujalkavitsejä. Nekin ovat kyllä pääsääntöisesti hauskoja.

Ärsyttävää ja toisaalta myös kivaa kolmosena olemisessa on ollut kaikkien asioiden jakaminen. Yhteiset synttärit ovat olleet pääosin kivoja, joskin yhteiset lahjat lapsena ärsyttivät. Äitini leipoi aina kolme kakkua, jokaiselle oman ja mieleisen. Näin vanhempamme muistivat kuitenkin korostaa yksilöllisyyttämme. Kävin rippikoulun kesällä ja veljeni talvella. Rippijuhlat olivat ensimmäiset oikeat omat juhlani ja nautin yksilöllisestä huomiosta! Toisaalta taas yhteiset ylioppilasjuhlat olivat mahtava ja ainutlaatuinen kokemus, jota muistelen edelleen lämmöllä.

Olen ylpeä ollessani yksi kolmosista ja nyt itse kaksosten äitinä arvostan omien vanhempieni tekemää kasvatustyötä yli kaiken. On aivan ainutlaatuista elää kaikki elämänvaiheet yhdessä sisarusten kanssa ja tuntea niin vahva side kahden muun ihmisen välillä. Toivon, että tulevaisuudessakin pysymme veljieni kanssa läheisinä ja olemme mukana jakamassa toistemme tärkeitä elämäntapahtumia.