Elämä on tässä ja nyt. Olen huomannut ajattelevani kyseistä lausetta useasti viime aikoina. Jostain syystä olen tuntenut itseni erityisen onnelliseksi. Johtuu todennäköisesti siitä, että olen muutamana viime viikkona nukkunut enemmän, kuin koko vuonna yhteensä ja olo on sen takia paljon parempi.
Tänään on ollut juuri sellainen päivä, että olen monta kertaa ajatellut, kuinka hyvin minulla asiat ovat tällä hetkellä. Elämästä täytyy nauttia silloin, kun siihen oikeasti on aihetta. Pojat ovat olleet koko päivän todella hyvällä tuulella. Koko päivän on ukkostanut ja satanut vettä, mutta kerrankin kotona olo pelkästään poikien kanssa on ollut koko päivän mukavaa. Olen ainoastaan maannut patjalla olohuoneen lattialla ja pojat ovat vuorotellen ja yhtäaikaa ryömineet ylitseni ja nauraneet. On käsittämätöntä, kuinka suurta onnen tunnetta voin kokea, kun Aapo konttaa tukka pystyssä ja naama ruoassa, kuola valuen ja kulmahampaat vilkkuen päälleni ja nauraen tunkee sormen suuhuni tai yrittää ottaa nenästäni kiinni. Tai kun Eelis katsoo isoilla sinisillä silmillään suoraan minuun, sanoo "äiti" ja sulattaa sydämeni hetkessä. Tai, kun molemmat pojat leikkivät keskenään, lukevat kirjaa tai antavat leluja toisilleen ja päättävät yhdessä lähteä tutkimaan maailmaa olohuoneen ulkopuolelta.
Elämä on tässä ja nyt myös sillä hetkellä, kun ennen nukkumaan menoa imetän toista ja mieheni lukee iltasatua toiselle. Koska pojat saavat rintamaitoa enää vain illalla ja aamulla, ottavat he siitä kaiken irti. Voin aistia heistä lähtevän onnen ja autuuden tunteen, kun he saavat olla rinnallani. Uskon, että heistä siinä on maailman paras paikka olla.
Vietämme tänään mieheni kanssa neljättä hääpäiväämme. Olen onnellinen, kun olen löytänyt vierelleni niin ihanan ihmisen, jonka kanssa saan jakaa elämäni ilot ja surut. Yhteinen taipaleemme on sisältänyt ylä- ja alamäkiä, mutta tällä hetkellä asiat eivät voisi olla paremmin.
Tiedän tämän päivityksen olevan hieman korni ja imelä, mutta ajattelin kirjoittaa siitä, miltä minusta juuri tällä hetkellä tuntuu. Jokainen päivä ei tosiaankaan ole näin auvoinen, mutta tämä on. Elämä on tässä ja nyt.
torstai 31. heinäkuuta 2014
maanantai 28. heinäkuuta 2014
"Pientä" pintaremonttia
Olen ollut remonttileskenä nyt kolme viikkoa. Saimme nykyisen asunnon myydyksi ja mieheni alkoi remontoida tulevaa kotiamme, 125 neliöistä omakotitaloa. Talo on rakennettu 80-luvun puolivälissä ja on kylpyhuonetta ja vessaa lukuunottamatta alkuperäisessä kunnossa. Kaikki pinnat ja kiintokalusteet menevät uusiksi, joten voitte kuvitella, millainen työ miehelläni on remontissa. Onneksi hänen vanhempansa ovat apuna. Nykyisen asuntomme on oltava tyhjänä 20.8, joten aikataulu remontille on todella tiukka! Lisäksi miehelläni ei ole kuin 4 viikkoa lomaa, jonka aikana täytyisi tietenkin saada mahdollisimman paljon tehdyksi.
Käytimme sisustussuunnitelijaa remontin suunnittelussa, koska halusimme vähentää stressiä suunnittelun osalta. Suunnittelijan käyttäminen oli kyllä kaiken rahan arvoista! Oli ihanaa, kun ei itse tarvinnut miettiä sadasta eri sävyvaihtoehdosta, mikä maali sopii mihinkin huoneeseen parhaiten, tarvitsi vain hyväksyä suunnittelijan ehdotus. Suunnittelijaa käyttämällä taataan myös se, että koko talosta tulee yhtenäinen ja kaikki värit ja sävyt sopivat toisiinsa. Tietysti myös keittiön suunnittelussa sisustussuunnittelijan käyttäminen säästää aikaa ja hermoja. Sisustuksen värimaailma on harmaan ja beigen sävyistä, melko rauhallista ja seesteistä. Poikkeuksen tekee poikien leikkihuone, jossa on kahdella seinällä ihan tummansininen tapetti ja kahdella seinällä tapetti, jossa on tummansinistä, vaaleansinistä ja punaista raitaa. Keittiöstä tulee valkoinen mustalla kivitasolla.
Kävimme eilen poikien kanssa työmaalla katsomassa, miten remontti edistyy. Omakotitalossa pohjatöihin ja purkamiseen menee kauan aikaa, joten olin iloinen nähdessäni, että uutta pintaa oltiin jo saatu aikaiseksi! Keittiön maali näytti aluksi mielestäni todella tummalta, mutta hetken sitä katseltuani aloin pitää siitä. En malta odottaa, miltä lopputulos näyttää, kun koko remontti on valmis!
Itse olen nyt siis kolme viikkoa ollut aamusta iltaan yksin kotona poikien kanssa ja täytyy kyllä myöntää, että on ollut haastavaa keksiä tekemistä jokaiselle vuorokauden ajalle. Vaikka rakastankin lasteni kanssa olemista ja leikkimistä, kaipaan aikuiskontakteja jokaiseen päivään. Haastavaksi päivät ovat tehneet erityisesti nämä helteet!! Ulkona on niin kuuma, etteivät pojat viihdy siellä pitkään. Lisäksi täytyy koko ajan huolehtia heidän nestetasapainostaan. Normaalisti rakastaisin tälläisiä ilmoja. Juoksisin sisällä juoksumatolla ja lopun päivästä makaisin rannalla ja kävisin uimassa. Poikien kanssa en voi tehdä kumpaakaan, joten hellepäivät vietetään sisällä. En ole päässyt kahteen viikkoon kunnolla urheilemaankaan kuumuuden takia, mikä alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Juoksemaan ei yksinkertaisesti vaunujen kanssa viitsi lähteä, kun mittari näyttää heti aamusta +25 astetta. Toivottavasti ilmat pian viilentyisivät, ulkoillen aika kuluisi mukavammin lasten kanssa.
Nyt kun muutto alkaa lähestyä ja oikeasti tulla todeksi, tuntuu vielä haikeammalta jättää nykyinen asunto. Nykyään kulkiessani ulkona, katselen maisemia ihan ruusunpunaisten linssien läpi ja surkuttelen kaikkea, mitä joudun jättämään. Eniten jään kaipaamaan markettien ja keskustan läheisyyttä sekä tietenki ihanaa oulujoen vartta. Uskottelen itselleni, että totun kyllä asumaan Maikkulassa, mutta en usko, että tulen koskaan pitämään siitä yhtä paljon kuin Kastellista. Isompi talo ja enemmän tilaa ovat kyllä toisaalta iso positiivinen muutos.
Näkymää parvelta keittiön puolelle.
Näkymää parvelta olohuoneen puolelle.
Takka. Lasi kerkesi jo mennä asentaessa rikki.
Keittiön laattaa.
Käytimme sisustussuunnitelijaa remontin suunnittelussa, koska halusimme vähentää stressiä suunnittelun osalta. Suunnittelijan käyttäminen oli kyllä kaiken rahan arvoista! Oli ihanaa, kun ei itse tarvinnut miettiä sadasta eri sävyvaihtoehdosta, mikä maali sopii mihinkin huoneeseen parhaiten, tarvitsi vain hyväksyä suunnittelijan ehdotus. Suunnittelijaa käyttämällä taataan myös se, että koko talosta tulee yhtenäinen ja kaikki värit ja sävyt sopivat toisiinsa. Tietysti myös keittiön suunnittelussa sisustussuunnittelijan käyttäminen säästää aikaa ja hermoja. Sisustuksen värimaailma on harmaan ja beigen sävyistä, melko rauhallista ja seesteistä. Poikkeuksen tekee poikien leikkihuone, jossa on kahdella seinällä ihan tummansininen tapetti ja kahdella seinällä tapetti, jossa on tummansinistä, vaaleansinistä ja punaista raitaa. Keittiöstä tulee valkoinen mustalla kivitasolla.
Kävimme eilen poikien kanssa työmaalla katsomassa, miten remontti edistyy. Omakotitalossa pohjatöihin ja purkamiseen menee kauan aikaa, joten olin iloinen nähdessäni, että uutta pintaa oltiin jo saatu aikaiseksi! Keittiön maali näytti aluksi mielestäni todella tummalta, mutta hetken sitä katseltuani aloin pitää siitä. En malta odottaa, miltä lopputulos näyttää, kun koko remontti on valmis!
Itse olen nyt siis kolme viikkoa ollut aamusta iltaan yksin kotona poikien kanssa ja täytyy kyllä myöntää, että on ollut haastavaa keksiä tekemistä jokaiselle vuorokauden ajalle. Vaikka rakastankin lasteni kanssa olemista ja leikkimistä, kaipaan aikuiskontakteja jokaiseen päivään. Haastavaksi päivät ovat tehneet erityisesti nämä helteet!! Ulkona on niin kuuma, etteivät pojat viihdy siellä pitkään. Lisäksi täytyy koko ajan huolehtia heidän nestetasapainostaan. Normaalisti rakastaisin tälläisiä ilmoja. Juoksisin sisällä juoksumatolla ja lopun päivästä makaisin rannalla ja kävisin uimassa. Poikien kanssa en voi tehdä kumpaakaan, joten hellepäivät vietetään sisällä. En ole päässyt kahteen viikkoon kunnolla urheilemaankaan kuumuuden takia, mikä alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Juoksemaan ei yksinkertaisesti vaunujen kanssa viitsi lähteä, kun mittari näyttää heti aamusta +25 astetta. Toivottavasti ilmat pian viilentyisivät, ulkoillen aika kuluisi mukavammin lasten kanssa.
Nyt kun muutto alkaa lähestyä ja oikeasti tulla todeksi, tuntuu vielä haikeammalta jättää nykyinen asunto. Nykyään kulkiessani ulkona, katselen maisemia ihan ruusunpunaisten linssien läpi ja surkuttelen kaikkea, mitä joudun jättämään. Eniten jään kaipaamaan markettien ja keskustan läheisyyttä sekä tietenki ihanaa oulujoen vartta. Uskottelen itselleni, että totun kyllä asumaan Maikkulassa, mutta en usko, että tulen koskaan pitämään siitä yhtä paljon kuin Kastellista. Isompi talo ja enemmän tilaa ovat kyllä toisaalta iso positiivinen muutos.
Olohuoneen seinää ja portaat parvelle.
Tällaisessa kunnossa työmaa siis tällä hetkellä, tulevaisuudessa odotettavissa postaus ja kuvat valmiista remontista.:)
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Vauvavuosi takana
17.7.2013 olin maannut pahoinvoivana leikkauspöydällä jonkin aikaa ja tuntenut, kuinka lääkärien kädet ja välineet möyrysivät mahassani. Muistan selvästi, kun hoitaja sanoi: "kohta tapahtuu syntymän ihme". Kello 11.01 kuulin verhon takaa rääkäisyn ja maailman pienimmältä näyttävä nyytti vilautettiin minulle. Ensimmäiset sanani olivat "onpa se pieni". Kello 11.03 kuulin toisen rääkäisyn ja toinen pieni nyytti käytettiin pikaisesti silmieni edessä. Toinen oli niin tiukasti kiedottu pyyhkeen sisään, että kerkesin nähdä vain jalan.
Silloin minusta tuli äiti, kahdesti.
Sairaalassa ollessani tuntui epätodelliselta, että olin oikeasti synnyttänyt, koska vauvani olivat sairaalaan toisessa päässä vastasyntyneiden teho-osastolla, enkä päässyt heitä aluksi edes katsomaan. Katselin sängyssä maatessani Linnanmäen vuoristoradalta näyttävää mahaani ja mietin, onko sieltä oikeasti juuri otettu kaksi vauvaa pois. Tunne äitiydestä voimistui vasta, kun saimme pojat kotiin sairaalasta 2,5 viikon jälkeen. Oli ihanaa, kun ei enää tarvinnut ravata sairaalassa syöttämässä poikia, vaan saimme rauhassa tutustua heihin kotona.
Ensimmäiset kuukaudet olivat rankkoja poikien mahavaivojen ja jatkuvan valvomisen ja kanniskelun takia. Kun vauva-arkea elää, ei edes tajua, miten rankkaa se on. Sitä tekee rutiininomaisesti samat asiat päivästä toiseen ja useiden tuntien valvominen keskellä yötä on ihan normaalia. Vasta nyt, kun elämä on tasoittunut ja helpottunut, sitä tajuaa, miten rankkaa alku vauvojen kanssa on ollut. Puolen vuoden kieppeillä valvomisesta huolimatta arki hieman helpottui, koska pojat alkoivat viihtyä lelujen kanssa lattialla ja saivat myöskin alkaa opetella istumista. Heidän kanssaan kulkeminen helpottui kovasti, kun pystyi käymään kaupungilla kahvilla ja syömässä poikien istuessa syöttötuoleissa.
Toinen helpotus tapahtui pari kuukautta sitten, kun pojilla todettiin refluksitauti. Vihdoin löytyi selitys tiheille yöheräilyille ja myös apu siihen. Harmiksi molemmat alkoivat samoihin aikoihin tehdä hampaita urakalla ja kuukausi meni valvoessa hammaskipuja. Olen hieman katkera siitä, että refluksitauti todettiin vasta näin myöhään. Olisimme kaikki säästyneet monen kuukauden valvomisilta, jos lääkitys oltaisiin aloitettu aiemmin. Vajaan vuoden kestänyt jatkuva valvominen ja krooninen univaje on vaikuttanut elimistööni ja aivoihini ja estänyt nauttimasta täysillä vauvavuodesta. Nyt kun elämä on helpottunut, yritän vihdoin ottaa kaiken irti ihanista lapsistani ja nauttia jäljellä olevasta äitiyslomastani.
Rankinta vauvavuodessa on ollut ehdottomasti juuri se jatkuva univaje ja väsymys sekä kahden vauvan yhtäaikainen hoitaminen ja tarpeiden huomioiminen. Riittämättömyyden tunne silloin, kun molemmat huutavat ja kurottavat syliin. Tai ensimmäisinä kuukausina toisen kärsimättömän huudon kuunteleminen silloin, kun syötin tai rauhoittelin toista.
Ihaninta on ollut kahden eri persoonan kasvun ja kehityksen seuraaminen. Vaikka pojat ovat kaksoset, ovat he silti olleet syntymästä asti täysin erilaisia ja kehittyneet eri tahtiin eri asioissa. Olen etuoikeutettu saadessani iloita kahdesti jokaisesta kehitysaskeleesta. Olen onnellinen silloin, kun makaan lattialla ja molemmat pojat ryömivät päälläni ja nauravat. Äitinä on parasta nähdä omat lapset onnellisina. Silloin tuntuu siltä, että on tehnyt jotain oikein ja ollut riittävän hyvä äiti.
Näin vauvavuoden lopussa elämme ihanaa vaihetta. Pojat nukkuvat pääosin hyvin, joskus jopa 10 tuntia putkeen yöllä eivätkä hammaskivutkaan pahemmin kiusaa. Herätyskään ei välttämättä ole enää joka aamu viideltä, joskus nukumme jopa kuuteen asti!
Voin rehellisesti sanoa, että emme olisi selvinneet vauvavuodesta ilman ihanaa tukiverkostoamme, joka on antanut mahdollisuuden nukkua ja käydä harrastuksissa ilman poikia. Monikkoperheessä myös isän rooli korostuu ja oman jaksamiseni kannalta on ollut tärkeää, että mieheni on jaksanut niin aktiivisesti olla apuna vauvojen hoidossa.
Vuoden aikana pienistä keskosvauvoista on kasvanut ihania ja tomeria pikkupoikia, jotka osaavat jo liikkua ja leikkiä ja kommunikoida. Odotan innolla, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.
Bloginikin muuten täyttää puoli vuotta tässä kuussa, kiitos kaikille lukijoille!!:) Minulle saa myös ehdottaa aiheita, joista kirjoittaa, jos oma pää lyö tyhjää kovinkin monta kuukautta.:D
ps. Kävi ilmi, että imetys pitää allergiaoireet loitolla, joten olen pystynyt jatkamaan sitä tähän asti. Tavoitteeni vuoden imetyksestä siis onnistui ja taidan jatkaa vielä sen aikaa, kun joutuisin muuten syömään allergialääkkeitä.:)
Silloin minusta tuli äiti, kahdesti.
Sairaalassa ollessani tuntui epätodelliselta, että olin oikeasti synnyttänyt, koska vauvani olivat sairaalaan toisessa päässä vastasyntyneiden teho-osastolla, enkä päässyt heitä aluksi edes katsomaan. Katselin sängyssä maatessani Linnanmäen vuoristoradalta näyttävää mahaani ja mietin, onko sieltä oikeasti juuri otettu kaksi vauvaa pois. Tunne äitiydestä voimistui vasta, kun saimme pojat kotiin sairaalasta 2,5 viikon jälkeen. Oli ihanaa, kun ei enää tarvinnut ravata sairaalassa syöttämässä poikia, vaan saimme rauhassa tutustua heihin kotona.
Ensimmäiset kuukaudet olivat rankkoja poikien mahavaivojen ja jatkuvan valvomisen ja kanniskelun takia. Kun vauva-arkea elää, ei edes tajua, miten rankkaa se on. Sitä tekee rutiininomaisesti samat asiat päivästä toiseen ja useiden tuntien valvominen keskellä yötä on ihan normaalia. Vasta nyt, kun elämä on tasoittunut ja helpottunut, sitä tajuaa, miten rankkaa alku vauvojen kanssa on ollut. Puolen vuoden kieppeillä valvomisesta huolimatta arki hieman helpottui, koska pojat alkoivat viihtyä lelujen kanssa lattialla ja saivat myöskin alkaa opetella istumista. Heidän kanssaan kulkeminen helpottui kovasti, kun pystyi käymään kaupungilla kahvilla ja syömässä poikien istuessa syöttötuoleissa.
Toinen helpotus tapahtui pari kuukautta sitten, kun pojilla todettiin refluksitauti. Vihdoin löytyi selitys tiheille yöheräilyille ja myös apu siihen. Harmiksi molemmat alkoivat samoihin aikoihin tehdä hampaita urakalla ja kuukausi meni valvoessa hammaskipuja. Olen hieman katkera siitä, että refluksitauti todettiin vasta näin myöhään. Olisimme kaikki säästyneet monen kuukauden valvomisilta, jos lääkitys oltaisiin aloitettu aiemmin. Vajaan vuoden kestänyt jatkuva valvominen ja krooninen univaje on vaikuttanut elimistööni ja aivoihini ja estänyt nauttimasta täysillä vauvavuodesta. Nyt kun elämä on helpottunut, yritän vihdoin ottaa kaiken irti ihanista lapsistani ja nauttia jäljellä olevasta äitiyslomastani.
Rankinta vauvavuodessa on ollut ehdottomasti juuri se jatkuva univaje ja väsymys sekä kahden vauvan yhtäaikainen hoitaminen ja tarpeiden huomioiminen. Riittämättömyyden tunne silloin, kun molemmat huutavat ja kurottavat syliin. Tai ensimmäisinä kuukausina toisen kärsimättömän huudon kuunteleminen silloin, kun syötin tai rauhoittelin toista.
Ihaninta on ollut kahden eri persoonan kasvun ja kehityksen seuraaminen. Vaikka pojat ovat kaksoset, ovat he silti olleet syntymästä asti täysin erilaisia ja kehittyneet eri tahtiin eri asioissa. Olen etuoikeutettu saadessani iloita kahdesti jokaisesta kehitysaskeleesta. Olen onnellinen silloin, kun makaan lattialla ja molemmat pojat ryömivät päälläni ja nauravat. Äitinä on parasta nähdä omat lapset onnellisina. Silloin tuntuu siltä, että on tehnyt jotain oikein ja ollut riittävän hyvä äiti.
Näin vauvavuoden lopussa elämme ihanaa vaihetta. Pojat nukkuvat pääosin hyvin, joskus jopa 10 tuntia putkeen yöllä eivätkä hammaskivutkaan pahemmin kiusaa. Herätyskään ei välttämättä ole enää joka aamu viideltä, joskus nukumme jopa kuuteen asti!
Voin rehellisesti sanoa, että emme olisi selvinneet vauvavuodesta ilman ihanaa tukiverkostoamme, joka on antanut mahdollisuuden nukkua ja käydä harrastuksissa ilman poikia. Monikkoperheessä myös isän rooli korostuu ja oman jaksamiseni kannalta on ollut tärkeää, että mieheni on jaksanut niin aktiivisesti olla apuna vauvojen hoidossa.
Vuoden aikana pienistä keskosvauvoista on kasvanut ihania ja tomeria pikkupoikia, jotka osaavat jo liikkua ja leikkiä ja kommunikoida. Odotan innolla, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.
Bloginikin muuten täyttää puoli vuotta tässä kuussa, kiitos kaikille lukijoille!!:) Minulle saa myös ehdottaa aiheita, joista kirjoittaa, jos oma pää lyö tyhjää kovinkin monta kuukautta.:D
ps. Kävi ilmi, että imetys pitää allergiaoireet loitolla, joten olen pystynyt jatkamaan sitä tähän asti. Tavoitteeni vuoden imetyksestä siis onnistui ja taidan jatkaa vielä sen aikaa, kun joutuisin muuten syömään allergialääkkeitä.:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)