Vauvoilla ei ole uniongelmia, vanhemmilla on. Kaikki vanhemmat toivovat vauvojensa nukkuvan läpi yön, mutta valitettavasti vain harvat vauvat oikeasti nukkuvat täysiä öitä. Yöheräily sen jälkeen, kun yösyötöt loppuvat, on harvinaisen ärsyttävää. Kaksosten kanssa valvomista on tuplasti, joten yöt ovat myös tuplasti ärsyttäviä. Yhdeksän kuukauden valvomisen jälkeen alan olla jo niin sekaisin, etten enää aamulla muista ollenkaan, kumpi on herännyt, mihin aikaan ja montako kertaa yön aikana. Niinpä päätin alkaa pitää unipäiväkirjaa. Ajattelin jakaa unipäiväkirjan viikon ajalta myös teidän kanssanne. Kuten päiväkirjasta huomaa, yöt ovat todella vaihtelevia. On todella huonoja öitä, mutta mahtuupa viikon ajalle myös hyviä öitäkin. Kaikki kirjatut heräämiset ovat semmoisia, että olen joutunut nousemaan ylös antamaan tuttia ja silittelemään vauvan uudestaan uneen. Pitemmät valvomisjaksot olen maininnut erikseen. Vauvat usein itkevät myös unissaan, mutta hiljenevät itsestään. Näitä heräämisiä en ole merkannut. Saatatte ihmetellä, miksi itse olen mennyt nukkumaan niin myöhään. Monesti olen kyllä menossa jo aikaisemmin, mutta joudun nukuttamaan vauvoja uudestaan ennen kuin olen itse saanut unen päästä kiinni. Lasken oman yöni alkaneen siitä, kun ensimmäistä kertaa nukahdan. Päiväkirjassa itseäni yllätti se, että Eelishän nukkuu oikeasti ihan hyvin suurimmaksi osaksi. Hän herää vain yleensä aikaisemmin, kuin Aapo. Aapo taas valvottaa öisin enemmän.
Pe 11.4
Aapo
Nukahti klo 20.10
22.23
05.23 uusi päivä alkaa
Yön pituus: 9t 13 min, pisin yhtäjaksoinen uni 5t
Eelis
Nukahti klo 20.55
01.08 (hereillä tunnin)
05.23 uusi päivä alkaa
Yön pituus 8t 28min, pisin yhtäjaksoinen uni 3,5t
Oma yö: 23-05.23, pisin yhtäjaksoinen uni n.3,5t.
La 12.4
Aapo
Nukahti klo. 20.55
23.14
03.28
05.56 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9,5t, pisin yhtäjaksoinen uni 4t 14min.
Eelis
Nukahti klo 20.56
06.29 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9,5t
Oma yö: 23.30-05.56, pisin yhtäjaksoinen uni 4t
Su 13.4
Aapo
Nukahti klo 20.30
21.50
22.57
00.45
03.20
03.55
05.29
06.20 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9t 50min, pisin yhtäjaksoinen uni n.2,5t
Eelis
Nukahti klo 20.24
04.15
05.29 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9t, pisin yhtäjaksoinen uni n.8t
Oma yö: 23-05.29, pisin yhtäjaksoinen uni n.2,5t
Ma 14.4
Aapo
Nukahti klo 20.24
01.53
05.26 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9t, pisin yhtäjaksoinen uni 5,5t
Eelis
Nukahti klo 20.24
05.26 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9t
Oma yö: 22.30-05.26, pisin yhtäjaksoinen uni 3,5t
Ti 15.4
Aapo
Nukahti klo 20.30
21.24
01.09
03.00
04.39
05.35
06.10 uusi päivä alkaa
Yön pituus n.9,5t, pisin yhtäjaksoinen uni 3,5t
Eelis
Nukahti klo 20.30
05.06 uusi päivä alkaa
Yön pituus 8,5 tuntia.
Oma yö: 22.30-05.06, pisin yhtäjaksoinen uni 2,5 tuntia.
Ke 16.4
Aapo
Nukahti klo 20.10
05.25 uusi päivä alkaa
Yön pituus 9,5t
Eelis
Nukahti klo 20.48
05.25 uusi päivä alkaa
Yön pituus 8,5 tuntia.
Oma yö: 22.30-05.26
To 17.4
Aapo
Nukahti klo 20.30
21.55
23.06
23.15
00.14
04.18
05.45
06.50 uusi päivä alkaa
Yön pituus n.10,5t, pisin yhtäjaksoinen uni n.4t
Eelis
Nukahti klo 21.05
04.18 (hereillä 1,5 tuntia)
07.10 uusi päivä alkaa
Yön pituus 10t, pisin yhtäjaksoinen uni 7t
Oma yö: 22.30-04.18 (Eeliksen uudelleen nukahtamisen jälkeen vain horrostilassa olemista), pisin yhtäjaksoinen uni n.1t
Pe 18.4
Aapo
Nukahti klo 20.50
22.30
02.15
02.43
06.01 uusi päivä alkaa Yön pituus 9t, pisin yhtäjaksoinen uni n.4t
Eelis
Nukahti klo 21.10
04.55 (hereillä puoli tuntia)
06.20 uusi päivä alkaa
Yön pituus n.9t, pisin yhtäjaksoinen uni n.8t
Oma yö 24-04.55, pisin yhtäjaksoinen uni n.2t
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Run, Forrest, run!
Juokseminen on maailman helpoin harrastus. Sitä voi tehdä ihan missä vain, mihin aikaan vaan, eikä varusteiksi tarvita kuin lenkkarit. Juosta voi vaikka paikallaan kotona, jos ei ulos jaksa lähteä. Aloitin juoksemisen 14-vuotiaana, olen siis juossut puolet elämästäni. Ennen juoksemisen aloittamista kävelin paljon, mutta ajattelin juoksemisen olevan paljon tehokkaampaa, maisematkin vaihtuvat nopeampaa.
Elämäni ensimmäinen juoksulenkki kesti 20 minuuttia ja olin lenkin päätteeksi ihan kuollut. Enpä tuolloin voinut aavistaakaan, että kymmenen vuotta myöhemmin juoksisin täysmaratonin. Ostin juoksumaton vuonna 2009 ja se on ollut tähänastisen elämäni paras ostos. Kun kerroin ostoaikeistani, ihmiset sanoivat juoksumaton olevan ihan turha ja jäävän vain kalliiksi vaatetelineeksi. Toisin kävi. Juoksen talvisin melkein yksinomaan matolla. Miksi lähtisin ulos juoksemaan pakkasella, räntäsateella, lumisateella, liukkaalla, loskalla, helteellä, kaatosateella yms. kun voin laittaa television päälle ja juosta kotona?
Aloin leikkiä ajatuksella maratonin juoksemisesta opiskeluaikoina. Juoksin paljon kahden tunnin lenkkejä ja ajattelin, että kyllä tässä nyt kaksi tuntia lisää menisi helposti. Alkuvuodesta 2011 päätin, että toukokuussa osallistun Terwamaratonille. En ottanut stressiä treenamisesta, koska tiesin kestävyyskuntoni olevan hyvä muutenkin. Juoksin entisen tapaan viikonloppuisin 2-3 tunnin lenkkejä ja ajattelin, että ne riittävät hyvin treeniksi. Viikkoa ennen Terwamaratonia pitkät lenkit kuitenkin kostautuivat ja sain rasitusvamman polveeni. Ärsytykseni oli suunnaton, kun tajusin, että en pääsisikään juoksemaan tapahtumaan.
Helatorstaina 2011 heräsin aamulla, aurinko paistoi ja lämmintä oli noin 13 astetta. Polveni oli parantunut, joten päätin lähteä juoksemaan maratonin itsekseni. Reitti oli minulle tuttu, koska olin juossut puolimaratonin moneen kertaan. Mieheni hieman ihmetteli päätöstäni, mutta kello 12 olin valmiina juoksuun. Juoksin ensimmäisen puolikkaan hieman liiankin varovaisesti, koska energiaa riitti niin hyvin toiselle puolikkaalle. Juoksin koko matkan aikaan 4 tuntia 13 minuuttia ja olin todella ylpeä itsestäni. Ajattelin, että jos en mitään muuta saa elämässäni aikaiseksi, niin olenpahan juossut maratonin.
Raskauden aikana en juossut ollenkaan ja olin varma, että harrastukseni lopahtaa siihen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Nykyään minulla on vain semmoiset 20 kiloa lastia mukana lenkillä.:) Ihmiset katsovat hieman huvittuneena, kun juoksen tuplarattaiden kanssa ohi, mutta minusta on hauska saada muut hymyilemään! Kun pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, eräs mies pysäytti minut lenkillä ja kysyi paljonko olen pakannut vaunuihin tiiliskiviä. Häntä ihmetytti, kun kerroin ihan vauvoja kuskaavani. Muutama viikko sitten eräs nainen kysyi, onko vauvoilla joku hätä, kun noin juoksen kiireellä. Häntä huvitti, kun kerroin ihan urheilun takia juoksevani.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt liikunnasta. Juoksen lähinnä sen takia, että saan syödä herkkuja. Jos en juoksisi, painaisin varmasti 100 kiloa. Juoksemisella pystyn hieman rajoittamaan painon nousua. Juoksen nykyään 4-5 päivänä viikossa ja yleensä käyn samalla kaupassa. Vaunuihin kun saa kätevästi ostokset juostessa mukaan. Suosittelen juoksemista kaikille, jotka eivät jaksa maksaa liikunnasta ja ovat liian laiskoja lähtemään erikseen mihinkään tiettyyn paikkaan liikuntaa varten. Lenkkarit vaan jalkaan ja kotiovelta menoksi! Helppoa, kuin heinänteko!
Elämäni ensimmäinen juoksulenkki kesti 20 minuuttia ja olin lenkin päätteeksi ihan kuollut. Enpä tuolloin voinut aavistaakaan, että kymmenen vuotta myöhemmin juoksisin täysmaratonin. Ostin juoksumaton vuonna 2009 ja se on ollut tähänastisen elämäni paras ostos. Kun kerroin ostoaikeistani, ihmiset sanoivat juoksumaton olevan ihan turha ja jäävän vain kalliiksi vaatetelineeksi. Toisin kävi. Juoksen talvisin melkein yksinomaan matolla. Miksi lähtisin ulos juoksemaan pakkasella, räntäsateella, lumisateella, liukkaalla, loskalla, helteellä, kaatosateella yms. kun voin laittaa television päälle ja juosta kotona?
Aloin leikkiä ajatuksella maratonin juoksemisesta opiskeluaikoina. Juoksin paljon kahden tunnin lenkkejä ja ajattelin, että kyllä tässä nyt kaksi tuntia lisää menisi helposti. Alkuvuodesta 2011 päätin, että toukokuussa osallistun Terwamaratonille. En ottanut stressiä treenamisesta, koska tiesin kestävyyskuntoni olevan hyvä muutenkin. Juoksin entisen tapaan viikonloppuisin 2-3 tunnin lenkkejä ja ajattelin, että ne riittävät hyvin treeniksi. Viikkoa ennen Terwamaratonia pitkät lenkit kuitenkin kostautuivat ja sain rasitusvamman polveeni. Ärsytykseni oli suunnaton, kun tajusin, että en pääsisikään juoksemaan tapahtumaan.
Helatorstaina 2011 heräsin aamulla, aurinko paistoi ja lämmintä oli noin 13 astetta. Polveni oli parantunut, joten päätin lähteä juoksemaan maratonin itsekseni. Reitti oli minulle tuttu, koska olin juossut puolimaratonin moneen kertaan. Mieheni hieman ihmetteli päätöstäni, mutta kello 12 olin valmiina juoksuun. Juoksin ensimmäisen puolikkaan hieman liiankin varovaisesti, koska energiaa riitti niin hyvin toiselle puolikkaalle. Juoksin koko matkan aikaan 4 tuntia 13 minuuttia ja olin todella ylpeä itsestäni. Ajattelin, että jos en mitään muuta saa elämässäni aikaiseksi, niin olenpahan juossut maratonin.
Raskauden aikana en juossut ollenkaan ja olin varma, että harrastukseni lopahtaa siihen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Nykyään minulla on vain semmoiset 20 kiloa lastia mukana lenkillä.:) Ihmiset katsovat hieman huvittuneena, kun juoksen tuplarattaiden kanssa ohi, mutta minusta on hauska saada muut hymyilemään! Kun pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, eräs mies pysäytti minut lenkillä ja kysyi paljonko olen pakannut vaunuihin tiiliskiviä. Häntä ihmetytti, kun kerroin ihan vauvoja kuskaavani. Muutama viikko sitten eräs nainen kysyi, onko vauvoilla joku hätä, kun noin juoksen kiireellä. Häntä huvitti, kun kerroin ihan urheilun takia juoksevani.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt liikunnasta. Juoksen lähinnä sen takia, että saan syödä herkkuja. Jos en juoksisi, painaisin varmasti 100 kiloa. Juoksemisella pystyn hieman rajoittamaan painon nousua. Juoksen nykyään 4-5 päivänä viikossa ja yleensä käyn samalla kaupassa. Vaunuihin kun saa kätevästi ostokset juostessa mukaan. Suosittelen juoksemista kaikille, jotka eivät jaksa maksaa liikunnasta ja ovat liian laiskoja lähtemään erikseen mihinkään tiettyyn paikkaan liikuntaa varten. Lenkkarit vaan jalkaan ja kotiovelta menoksi! Helppoa, kuin heinänteko!
torstai 10. huhtikuuta 2014
Minttusuklaa-päärynäjuustokakku
Vietimme tällä viikolla Eeliksen nimipäivää ja päätin sen kunniaksi leipoa kakun. Ajattelin, että päärynä ja minttusuklaa voisivat olla hyvä makupari ja kehittelin tällaisen reseptin. Päärynä maistuu kakussa miedosti, mutta tuo kivaa pehmeyttä kakun koostumukseen. Jos haluaa kakkuun lisää päärynän makua, voi tehdä vaikka päärynämehusta ja liivatteesta kiilteen kakun päälle. Kakusta riittää noin 15 hengelle.
Pohja
350g minttudominokeksejä
n. 0,75 dl juoksevaa rasvaa (voi käyttää myös voita jos jaksaa sulattaa sen)
Täyte
5dl vaahtoutuvaa kermaa
250g rahkaa
200g tummaa minttusuklaata (esim. Marabou premium)
5 dl päärynäsosetta
0,5 dl sokeria
4 liivatetta
0,5 dl minttulikööriä
Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Murskaa keksit, sekoita joukkoon rasva ja painele irtopohjavuoan pohjalle. Vaahdota kerma, lisää joukkoon rahka, sokeri, päärynäsose sekä paloiteltu minttusuklaa. Kuumenna likööri mikrossa kiehuvaksi ja sulata siihen liivatteet. Kaada liivateseos ohuena nauhana täytteeseen samalla täytettä sekoittaen. Kaada täyte vuokaan ja anna hyytyä jääkaapissa yön yli.
Pohja
350g minttudominokeksejä
n. 0,75 dl juoksevaa rasvaa (voi käyttää myös voita jos jaksaa sulattaa sen)
Täyte
5dl vaahtoutuvaa kermaa
250g rahkaa
200g tummaa minttusuklaata (esim. Marabou premium)
5 dl päärynäsosetta
0,5 dl sokeria
4 liivatetta
0,5 dl minttulikööriä
Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Murskaa keksit, sekoita joukkoon rasva ja painele irtopohjavuoan pohjalle. Vaahdota kerma, lisää joukkoon rahka, sokeri, päärynäsose sekä paloiteltu minttusuklaa. Kuumenna likööri mikrossa kiehuvaksi ja sulata siihen liivatteet. Kaada liivateseos ohuena nauhana täytteeseen samalla täytettä sekoittaen. Kaada täyte vuokaan ja anna hyytyä jääkaapissa yön yli.
tiistai 1. huhtikuuta 2014
Kolmoselämää
Elämä yhtenä kolmosista ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta ainakin se on ollut mielenkiintoista ja ainutlaatuista. Synnyimme Lappeenrannassa 27.5.1987 suunnitellulla sektiolla viikolla 36+5. Minä painoin 2105g, keskimmäinen veljeni 2845g ja nuorin veljeni 2225g. Huvittavaa oli, että samassa sairaalassa oli samaan aikaan myös toinen kolmosia odottava äiti ja hoitajat pelkäsivät henkilökunnan loppuvan kesken, jos synnytykset osuvat samaan aikaan. Eihän koko sairaalassa edes ollut keskoskaappeja tarpeeksi! Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.
Lapsuuteni oli onnellista aikaa, enkä ole saanut traumoja siitä, että olen todennäköisesti vauvana joutunut odottamaan omien tarpeideni täyttymistä kauemmin kuin laki sallii. Ihminen selviää melkein kaikesta, jos on pakko. Niin myös vanhempani ovat selvinneet kolmosten vauva-arjesta, vaikka sukulaiset ja apujoukot ovat asuneet pääosin Oulussa. Isäni on kuvannut paljon videoita koko lapsuutemme ja niistä saa jo aika hyvän kuvan arjesta ja siitä, millainen minun ja veljieni keskinäinen suhde on ollut. Hauskinta onkin katsoa videolta juuri niitä arjen tilanteita, syömistä, kylpyä ja ruokapöydän ääressä käytyjä keskusteluita.
Olemme aina olleet veljieni kanssa läheisiä, joskin tietysti tappelimme paljon lapsuudessa. Oli mukavaa, kun aina oli leikkikaverit kotona, koskaan ei ole tarvinnut olla yksin. Koko ala-asteen olimme samalla luokalla ja kaveripiirikin oli aika lailla yhteinen. Samalla luokalla oleminen oli siitä kätevää, että jos yksi oli sairaana, pystyivät muut kertomaan, mitä oli läksynä. Myös koulutehtävien tekeminen oli mukavampaa, kun tehtäviä pystyi miettimään yhdessä. Jostain kumman syystä minusta vain tuntui siltä, että sain aina enemmän läksyjä kuin veljeni...
Ala-asteella veljeni kuitenkin tappelivat niin paljon, että yläasteella meidät kaikki laitettiin eri luokille. Se oli mielestäni hyvä asia, koska murrosiässä omat veljet eivät tunnu niin läheisiltä, että heitä jaksaisi katsella koko ajan. Lukiossa olimme samassa ryhmässä, mutta käytännössä yhteiset kurssit olivat aika harvinaisia.
Vaikka olemme kolmoset, olemme kaikki luonteeltamme täysin erilaisia. Minä olin lapsena temperamenttinen, itsepäinen, sosiaalinen ja puhelias, mutta pidin kovasti myös yksin olemisesta ja leikkimisestä. Keskimmäinen veljeni oli kovaääninen, uhkarohkea ja hieman näsäviisas. Nuorin veljeni taas utelias ja stressitön tarkkailijaluonne, jolla ei koskaan ollut kiire mihinkään. Lapsuuden luonteenpiirteet näkyvät meissä edelleen. Erilaisuudesta huolimatta tulemme nykyään hyvin toimeen keskenämme ja veljeni ovat minulle todella tärkeitä. Huumorintajumme on aina myös ollut samanlainen, joskin nuorin veljeni viljelee hiukan enemmän puujalkavitsejä. Nekin ovat kyllä pääsääntöisesti hauskoja.
Ärsyttävää ja toisaalta myös kivaa kolmosena olemisessa on ollut kaikkien asioiden jakaminen. Yhteiset synttärit ovat olleet pääosin kivoja, joskin yhteiset lahjat lapsena ärsyttivät. Äitini leipoi aina kolme kakkua, jokaiselle oman ja mieleisen. Näin vanhempamme muistivat kuitenkin korostaa yksilöllisyyttämme. Kävin rippikoulun kesällä ja veljeni talvella. Rippijuhlat olivat ensimmäiset oikeat omat juhlani ja nautin yksilöllisestä huomiosta! Toisaalta taas yhteiset ylioppilasjuhlat olivat mahtava ja ainutlaatuinen kokemus, jota muistelen edelleen lämmöllä.
Olen ylpeä ollessani yksi kolmosista ja nyt itse kaksosten äitinä arvostan omien vanhempieni tekemää kasvatustyötä yli kaiken. On aivan ainutlaatuista elää kaikki elämänvaiheet yhdessä sisarusten kanssa ja tuntea niin vahva side kahden muun ihmisen välillä. Toivon, että tulevaisuudessakin pysymme veljieni kanssa läheisinä ja olemme mukana jakamassa toistemme tärkeitä elämäntapahtumia.
Lapsuuteni oli onnellista aikaa, enkä ole saanut traumoja siitä, että olen todennäköisesti vauvana joutunut odottamaan omien tarpeideni täyttymistä kauemmin kuin laki sallii. Ihminen selviää melkein kaikesta, jos on pakko. Niin myös vanhempani ovat selvinneet kolmosten vauva-arjesta, vaikka sukulaiset ja apujoukot ovat asuneet pääosin Oulussa. Isäni on kuvannut paljon videoita koko lapsuutemme ja niistä saa jo aika hyvän kuvan arjesta ja siitä, millainen minun ja veljieni keskinäinen suhde on ollut. Hauskinta onkin katsoa videolta juuri niitä arjen tilanteita, syömistä, kylpyä ja ruokapöydän ääressä käytyjä keskusteluita.
Olemme aina olleet veljieni kanssa läheisiä, joskin tietysti tappelimme paljon lapsuudessa. Oli mukavaa, kun aina oli leikkikaverit kotona, koskaan ei ole tarvinnut olla yksin. Koko ala-asteen olimme samalla luokalla ja kaveripiirikin oli aika lailla yhteinen. Samalla luokalla oleminen oli siitä kätevää, että jos yksi oli sairaana, pystyivät muut kertomaan, mitä oli läksynä. Myös koulutehtävien tekeminen oli mukavampaa, kun tehtäviä pystyi miettimään yhdessä. Jostain kumman syystä minusta vain tuntui siltä, että sain aina enemmän läksyjä kuin veljeni...
Ala-asteella veljeni kuitenkin tappelivat niin paljon, että yläasteella meidät kaikki laitettiin eri luokille. Se oli mielestäni hyvä asia, koska murrosiässä omat veljet eivät tunnu niin läheisiltä, että heitä jaksaisi katsella koko ajan. Lukiossa olimme samassa ryhmässä, mutta käytännössä yhteiset kurssit olivat aika harvinaisia.
Vaikka olemme kolmoset, olemme kaikki luonteeltamme täysin erilaisia. Minä olin lapsena temperamenttinen, itsepäinen, sosiaalinen ja puhelias, mutta pidin kovasti myös yksin olemisesta ja leikkimisestä. Keskimmäinen veljeni oli kovaääninen, uhkarohkea ja hieman näsäviisas. Nuorin veljeni taas utelias ja stressitön tarkkailijaluonne, jolla ei koskaan ollut kiire mihinkään. Lapsuuden luonteenpiirteet näkyvät meissä edelleen. Erilaisuudesta huolimatta tulemme nykyään hyvin toimeen keskenämme ja veljeni ovat minulle todella tärkeitä. Huumorintajumme on aina myös ollut samanlainen, joskin nuorin veljeni viljelee hiukan enemmän puujalkavitsejä. Nekin ovat kyllä pääsääntöisesti hauskoja.
Ärsyttävää ja toisaalta myös kivaa kolmosena olemisessa on ollut kaikkien asioiden jakaminen. Yhteiset synttärit ovat olleet pääosin kivoja, joskin yhteiset lahjat lapsena ärsyttivät. Äitini leipoi aina kolme kakkua, jokaiselle oman ja mieleisen. Näin vanhempamme muistivat kuitenkin korostaa yksilöllisyyttämme. Kävin rippikoulun kesällä ja veljeni talvella. Rippijuhlat olivat ensimmäiset oikeat omat juhlani ja nautin yksilöllisestä huomiosta! Toisaalta taas yhteiset ylioppilasjuhlat olivat mahtava ja ainutlaatuinen kokemus, jota muistelen edelleen lämmöllä.
Olen ylpeä ollessani yksi kolmosista ja nyt itse kaksosten äitinä arvostan omien vanhempieni tekemää kasvatustyötä yli kaiken. On aivan ainutlaatuista elää kaikki elämänvaiheet yhdessä sisarusten kanssa ja tuntea niin vahva side kahden muun ihmisen välillä. Toivon, että tulevaisuudessakin pysymme veljieni kanssa läheisinä ja olemme mukana jakamassa toistemme tärkeitä elämäntapahtumia.
perjantai 21. maaliskuuta 2014
Vauvojen kuulumisia
Olen kirjoittanut paljon yleisesti monikkoasiaa, mutta tämän päivityksen ajattelin pyhittää omille rakkaille pojilleni, jotka täyttivät viikko sitten 8kk. Koska kaksoset ovat yksilöitä, kirjoitan molempien poikien kuulumiset erikseen. Ensiksi asiaa Aaposta.
Aapo on ollut kipeänä jo neljä viikkoa. Ensiksi kiusasi tavallinen flunssa, joka jossakin vaiheessa muuttui rs-virukseksi. Nyt onneksi alkaa tauti olla jo parempaan päin, mutta edelleen kova yskä ja hengenahdistus vaivaa. Aapo onneksi jaksaa jo leikkiä reippaasti ja olla oma iloinen itsensä! Tällä viikolla ollaan ravattu lääkärissä kolmeen otteeseen. Ensiksi käytimme Aapoa yksityisellä taudin pahenemisen takia, tiistaina oli 8kk neuvola ja tänään puolen vuoden keskoskontrolli. Neuvolassa Aapon mitat olivat 8220g ja 67,3cm. Ensimmäistä kertaa Aapo ohitti Eeliksen painossa! Johtuu varmaan siitä, että Aapo juo paljon enemmän maitoa kuin veljensä, ja pulauttelu on paljon vähentynyt kiinteiden aloittamisen myötä.
Aapo osaa ryömiä, kääntyä selältä mahalleen ja mahalta selälleen. Aapo on sosiaalinen ja iloinen luonne ja tykkää kovasti jutella, nauraa ja kiljua ilosta. Aapon lempipuuhia ovat peilistä katselu, juomapullon perässä ryömiminen ympäri olohuonetta, johtojen luo meneminen, Eeliksen lelujen varastaminen, sukkien syöminen ja leikkiminen helisevällä linnulla. Aapo ei tykkää nenäimurin tai astmapiipun käyttämisestä, oman vuoron odottamisesta ja väsymyksestä. Ensimmäiset elinkuukautensa Aapo oli itkuinen ja kärttyisä mahavaivojen vuoksi, mutta nykyään pieni päivänpaiste ilostuttaa kaikkia jatkuvalla hymyilyllään!
Eelis on myös rs-viruksen kourissa. Eelis kerkesi parantua flunssasta ja olla viikon terveenä, ennen kuin virus tarttui Aapolta. Eeliksellä on tällä hetkellä kuumetta ja kova yskä. Onneksi hengitys ei vielä pihise tai ole mennyt ahtaalle. Limaa on kyllä kovasti ja Eelis onkin aktiivisesti oksentanut ruokaa ulos liman kanssa. Aäni on myös mennyt jatkuvasta yskimisestä ja reppanalla kuuluu itkiessä vain lähinnä pihinää. Eeliksen mitat olivat neuvolassa 8130g ja 69,3cm.
Eelis osaa kääntyä molemmilta puolilta selältä mahalleen ja pyöriä paikallaan. Eelis on aika ujo ja varautunut tutkijaluonne ja osaa jo vierastaa. Eelis on aika rauhallinen ja jaksaa keskittyä pitkään esimerkiksi kuuntelemaan kirjaa tai leikkimään yhdellä lelulla. Rauhallisuus kylläkin vähenee, kun pitäisi mennä yöunille. Silloin kaikkein kivointa on touhuta sängyssä peiton, unilelun ja omien varpaiden kanssa. Eeliksen lempipuuhia ovat omilla varpailla leikkiminen, sukkien pois ottaminen ja niiden syöminen, puuhamatolla touhuaminen, Artun auto-kirjan lukeminen ja laulujen kuunteleminen. Eelis ei tykkää oudoista paikoista ja vieraista ihmisistä, nenäimurin käytöstä eikä nukkumaanmenosta. Eelis on valloittava persoona, jonka isot siniset silmät hurmaavat jokaisen.
Yöt pojat nukkuvat vielä pääsääntöisesti huonosti ja edelleen heräävät kukonlaulun aikaan, mutta muuten elämä heidän kanssaan on jo paljon helpompaa kuin ennen! Pojat jaksavat leikkiä lattialla pitkiäkin aikoja ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan on ihana katsella. Toivottavasti pojat kohta parantuvat eikä seuraavia tauteja tulisi pitkään aikaan.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Monikkoasiaa
Kävin vähän aikaa sitten kuuntelemassa luennon monikkolasten identiteetistä. Luennon piti lastenpsykiatrian professori Irma Moilanen ja luennosta jäi mieleen monta kiinnostavaa ja uuttakin seikkaa koskien kaksosia.
Suomessa syntyy vuosittain noin 850 kaksoset ja noin kymmenet kolmoset. 20-30% kaksosraskauksista saa alkunsa hedelmöityshoidoilla. Monikkosynnytysten määrä on vähentynyt hedelmöityshoitojen kehittymisen johdosta. Esimerkiksi koeputkihedelmöityksissä alkioita ei koskaan istuteta kahta enempää kerralla ja jo pelkissä hormonihoidoissa ollaan tarkkana yksilöllisten annostusten kanssa. Monikkoraskaus on kuitenki aina riski äidille ja lapsille, joten hoidoillakin pyritään aina saamaan aikaiseksi yksösraskaus. Kaksosista identtisiä on 1/3 ja epäidenttisiä 2/3.
Olen kyllä tiennyt sen, että kaksosilla puheenkehitys voi viivästyä. Olen kuitenkin luullut sen johtuvan siitä, että vanhemmat joutuvat jakamaan huomion, eikä yksittäiselle lapselle keretä puhua niin paljon. Puheenkehityksen viivästyminen johtuukin siitä, että kaksoset eivät tarvitse aikuisen puhetta niin paljon, koska heillä on toisensa! Monikkolapset monesti kehittävät oman kielensä, jota puhuvat keskenään. Myös minulla oli lapsena oma kieli veljieni kanssa ennen kuin opimme puhumaan. Tosin opin puhumaan aikaisemmin kuin veljeni, ja tulkkasin sitten vanhemmilleni veljieni omaa puhetta.:)
Isän on koettu olevan monikkolapsille yhtä tärkeä kuin äidin. Yksöslapsilta kysyttäessä äiti on yleensä aina se tärkein, mutta monikkoperheissä isän rooli korostuu ja vaikuttaa siihen, että isästä tulee lapsille tärkeämpi. Muutenkin on lohduttavaa tietää, että monikkolapsilla on yhtä usen turvallinen kiintymyssuhde kuin yksösillä. Vaikka monikkolapset joutuvat odottamaan tarpeidensa täyttymistä pitempään kuin muut, ei se kuitenkaan vaikuta haitallisesti kiintymyssuhteen muodostumiseen. Syynä tähän on ilmeisesti myös turva toisistaan.
Kiintoisa tutkimustulos oli myös se, että kaksosilla on nuorina terveemmät elämäntavat kuin muilla. Aikuisilla miehillä on myös todettu vähemmän humalahakuista juomista. Tämä luultavasti johtuu siitä, että kun on tarpeeksi läheinen ihminen, jolle jakaa kaikki elämän asiat, ei tarvitse hukuttaa murheita alkoholiin. Elämän luonnollisissa kriisitilanteissa monikot löytävät turvan toisistaan, elämänsä pitkäaikaisimmasta ihmissuhteesta.
Menen tällä viikolla monikkovalmennukseen vauvojen kanssa puhumaan monikkoarjesta tuleville vanhemmille. Ajattelin tehdä heille listan tarvikkeista, jotka mielestäni ovat olleet korvaamattomia vauva-arjessa.
Sähkökäyttöinen rintapumppu. Maitoa joutuu pumppaamaan niin paljon, että olisin saanut jännetuppitulehduksen käsikäyttöisestä pumpusta.
Mikrosterilisoija. Aivan ehdoton, että välttyy tuttipullojen ja tuttien keittämiseltä! Pulloja menee päivässä paljon!
Imetystyynyt. Sekä isälle että äidille. Isojen imetystyynyjen avulla voi myös imettää molempia vauvoja yhtä aikaa.
Sitterit. Tarviiko edes perustella? Kun toinen vauva on sylissä, voi toista heilutella sitterissä.
Kasapäin vaatteita, pyllypyyhkeitä ja harsoja. Sekä rajaton varasto pyykinpesuainetta ja roskapusseja.
Paras neuvo, jonka itse sain monikkovalmennuksesta oli mennä aina sieltä, mistä aita on matalin. Kestovaipat ja luomuruoat voi suosiolla jättää niille, joilla on aikaa. Koskaan ei myöskään saa verrata itseä yhden lapsen vanhempiin. Kaikkia sukulaisia ja ystäviä saa myös käyttää häikäilettömästi hyväksi hoito- ja siivousapuna, yksin ei tarvitse pärjätä!:)
Suomessa syntyy vuosittain noin 850 kaksoset ja noin kymmenet kolmoset. 20-30% kaksosraskauksista saa alkunsa hedelmöityshoidoilla. Monikkosynnytysten määrä on vähentynyt hedelmöityshoitojen kehittymisen johdosta. Esimerkiksi koeputkihedelmöityksissä alkioita ei koskaan istuteta kahta enempää kerralla ja jo pelkissä hormonihoidoissa ollaan tarkkana yksilöllisten annostusten kanssa. Monikkoraskaus on kuitenki aina riski äidille ja lapsille, joten hoidoillakin pyritään aina saamaan aikaiseksi yksösraskaus. Kaksosista identtisiä on 1/3 ja epäidenttisiä 2/3.
Olen kyllä tiennyt sen, että kaksosilla puheenkehitys voi viivästyä. Olen kuitenkin luullut sen johtuvan siitä, että vanhemmat joutuvat jakamaan huomion, eikä yksittäiselle lapselle keretä puhua niin paljon. Puheenkehityksen viivästyminen johtuukin siitä, että kaksoset eivät tarvitse aikuisen puhetta niin paljon, koska heillä on toisensa! Monikkolapset monesti kehittävät oman kielensä, jota puhuvat keskenään. Myös minulla oli lapsena oma kieli veljieni kanssa ennen kuin opimme puhumaan. Tosin opin puhumaan aikaisemmin kuin veljeni, ja tulkkasin sitten vanhemmilleni veljieni omaa puhetta.:)
Isän on koettu olevan monikkolapsille yhtä tärkeä kuin äidin. Yksöslapsilta kysyttäessä äiti on yleensä aina se tärkein, mutta monikkoperheissä isän rooli korostuu ja vaikuttaa siihen, että isästä tulee lapsille tärkeämpi. Muutenkin on lohduttavaa tietää, että monikkolapsilla on yhtä usen turvallinen kiintymyssuhde kuin yksösillä. Vaikka monikkolapset joutuvat odottamaan tarpeidensa täyttymistä pitempään kuin muut, ei se kuitenkaan vaikuta haitallisesti kiintymyssuhteen muodostumiseen. Syynä tähän on ilmeisesti myös turva toisistaan.
Kiintoisa tutkimustulos oli myös se, että kaksosilla on nuorina terveemmät elämäntavat kuin muilla. Aikuisilla miehillä on myös todettu vähemmän humalahakuista juomista. Tämä luultavasti johtuu siitä, että kun on tarpeeksi läheinen ihminen, jolle jakaa kaikki elämän asiat, ei tarvitse hukuttaa murheita alkoholiin. Elämän luonnollisissa kriisitilanteissa monikot löytävät turvan toisistaan, elämänsä pitkäaikaisimmasta ihmissuhteesta.
Menen tällä viikolla monikkovalmennukseen vauvojen kanssa puhumaan monikkoarjesta tuleville vanhemmille. Ajattelin tehdä heille listan tarvikkeista, jotka mielestäni ovat olleet korvaamattomia vauva-arjessa.
Sähkökäyttöinen rintapumppu. Maitoa joutuu pumppaamaan niin paljon, että olisin saanut jännetuppitulehduksen käsikäyttöisestä pumpusta.
Mikrosterilisoija. Aivan ehdoton, että välttyy tuttipullojen ja tuttien keittämiseltä! Pulloja menee päivässä paljon!
Imetystyynyt. Sekä isälle että äidille. Isojen imetystyynyjen avulla voi myös imettää molempia vauvoja yhtä aikaa.
Sitterit. Tarviiko edes perustella? Kun toinen vauva on sylissä, voi toista heilutella sitterissä.
Kasapäin vaatteita, pyllypyyhkeitä ja harsoja. Sekä rajaton varasto pyykinpesuainetta ja roskapusseja.
Paras neuvo, jonka itse sain monikkovalmennuksesta oli mennä aina sieltä, mistä aita on matalin. Kestovaipat ja luomuruoat voi suosiolla jättää niille, joilla on aikaa. Koskaan ei myöskään saa verrata itseä yhden lapsen vanhempiin. Kaikkia sukulaisia ja ystäviä saa myös käyttää häikäilettömästi hyväksi hoito- ja siivousapuna, yksin ei tarvitse pärjätä!:)
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Laulamisen iloa
Olen laulanut niin kauan kuin muistan. Minulle laulettiin paljon koko lapsuuteni ajan ja opin itse laulamaan ennen kuin opin puhumaan. Kun aloitimme veljieni kanssa päivähoidon kaksivuotiaina, työntekijät kyselivät vanhemmiltani, että miten nuo teidän lapset laulavat koko ajan. Tämä kertoo siitä, miten uskomattoman tärkeä asia laulu minulle on ollut koko elämäni.
Vaikka laulaminen on ollut suurin intohimoni ja harrastukseni aina, vasta aikuisiällä olen oppinut laulamaan muiden kuullen tai yleisön edessä. Kun lauloin teini-iässä omassa huoneessani, uskottelin itselleni, etteivät muut kuule, koska ovi on kiinni. Laulaminen on minulle niin henkilökohtainen ja tärkeä asia, että olen pelännyt negatiivisen kritiikin pilaavan minulta laulamisen ilon. Nuorena pelkäsin negatiivista kritiikkiä niin kovasti, etten sen takia uskaltanut esiintyä muille ollenkaan. Muistan, kun kuudennella luokalla voitin Kalevalanpäivän laulukilpailun ja minun piti Kalevalanpäivän juhlassa laulaa koulun edessä. Itkin harjoituksissa, koska jännitin ja pelkäsin esiintymistä niin kovasti. Lopuksi suostuin esiintymään niin, että lauloin kilpailun toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneiden kanssa yhdessä. On erikoista, miten jännitin laulamista niin kovasti, koska muuten en jännitä esiintymistä ollenkaan. Koko peruskoulun ajan juonsin kaikki koulun kevät- ja joulujuhlat ja muutenkin olin joka ikisessä näytelmässä keskeisessä osassa. Rakastin puhumista yleisön edessä, mutta kuten sanoin, laulamiseen kohdistuvaa kritiikkia pelkäsin liikaa.
Aloin saada itseluottamusta laulamisen suhteen parikymppisenä, kun Singstar-pelit tulivat markkinoille. Pelasin peliä yksin ja huomasin saavani hyviä pisteitä. Ajattelin, että en minä nyt kauhean huonosti laula, kun pelissäkin pärjään. Pikkuhiljaa aloin uskaltaa laulaa ensin mieheni edessä ja sitten pelatessani peliä kavereiden kanssa. Karaokea lauloin ensimmäistä kertaa 23-vuotiaana, kun kaverit veivät minut yllätykseksi Karjasillan karjatupaan laulamaan. Paikan karaokelaitteiden taso ei päätä huimannut, mutta siitä se kipinä lähti. Elämäni ensimmäinen karaokekappale oli Abban Chiquitita. Jännitin uskomattoman paljon, mutta yleisö ilmeisestikin piti esityksestä. Ensimmäisen karaokekokemukseni jälkeen loppu onkin historiaa. Nyt olen koukussa karaokeen ja ennen poikien syntymää kävin laulamassa joka viikko. Nykyään pääsen laulamaan pari kertaa kuussa ja otan kerrasta kyllä kaiken irti. Minusta on ihanaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että he nauttivat laulustani. On mukava ajatella, että voin tuottaa muille ihmisille iloa keinolla, joka tuottaa itselleni niin paljon iloa.
Laulaminen on minulle myös paras terapia- ja rentoutumiskeino. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, laulamisen avulla olen helpottanut oloani. Kun laulan, en mieti mitään muuta. Keskityn ainoastaan kappaleeseen, ja kaikki stressi ja murheet unohtuvat. Kävin 13-vuotiaana muutamalla laulutunnilla, mutta en pitänyt siitä, koska jouduin keskittymään oikein hengittämiseen ja siihen, miten laulaisin teknisesti oikein. Laulaessani en halua miettiä hengittämistä tai muuta, haluan vain laulaa sydämeni pohjasta niin, miten ääni minusta luonnollisesti lähtee.
Laulan pojilleni joka päivä. On ihana nähdä, miten jo pieni vauva voi eläytyä musiikkiin ja laulamiseen. Pojat reagoivat ilmeillään laulun kulkuun ja jaksavat kuunnella pitkiäkin aikoja. Toivon kovasti, että he perivät saman intohimon musiikkiin kuin äidillänsä. Odotan kovasti sitä, että pojat oppivat itse laulamaan ja saamme laulaa yhdessä. Kenties parinkymmenen vuoden päästä kaikki kolme nojailemme Night bar 7:kan tiskiin ja odotamme malttamattomina lauluvuoroamme.:)
Vaikka laulaminen on ollut suurin intohimoni ja harrastukseni aina, vasta aikuisiällä olen oppinut laulamaan muiden kuullen tai yleisön edessä. Kun lauloin teini-iässä omassa huoneessani, uskottelin itselleni, etteivät muut kuule, koska ovi on kiinni. Laulaminen on minulle niin henkilökohtainen ja tärkeä asia, että olen pelännyt negatiivisen kritiikin pilaavan minulta laulamisen ilon. Nuorena pelkäsin negatiivista kritiikkiä niin kovasti, etten sen takia uskaltanut esiintyä muille ollenkaan. Muistan, kun kuudennella luokalla voitin Kalevalanpäivän laulukilpailun ja minun piti Kalevalanpäivän juhlassa laulaa koulun edessä. Itkin harjoituksissa, koska jännitin ja pelkäsin esiintymistä niin kovasti. Lopuksi suostuin esiintymään niin, että lauloin kilpailun toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneiden kanssa yhdessä. On erikoista, miten jännitin laulamista niin kovasti, koska muuten en jännitä esiintymistä ollenkaan. Koko peruskoulun ajan juonsin kaikki koulun kevät- ja joulujuhlat ja muutenkin olin joka ikisessä näytelmässä keskeisessä osassa. Rakastin puhumista yleisön edessä, mutta kuten sanoin, laulamiseen kohdistuvaa kritiikkia pelkäsin liikaa.
Aloin saada itseluottamusta laulamisen suhteen parikymppisenä, kun Singstar-pelit tulivat markkinoille. Pelasin peliä yksin ja huomasin saavani hyviä pisteitä. Ajattelin, että en minä nyt kauhean huonosti laula, kun pelissäkin pärjään. Pikkuhiljaa aloin uskaltaa laulaa ensin mieheni edessä ja sitten pelatessani peliä kavereiden kanssa. Karaokea lauloin ensimmäistä kertaa 23-vuotiaana, kun kaverit veivät minut yllätykseksi Karjasillan karjatupaan laulamaan. Paikan karaokelaitteiden taso ei päätä huimannut, mutta siitä se kipinä lähti. Elämäni ensimmäinen karaokekappale oli Abban Chiquitita. Jännitin uskomattoman paljon, mutta yleisö ilmeisestikin piti esityksestä. Ensimmäisen karaokekokemukseni jälkeen loppu onkin historiaa. Nyt olen koukussa karaokeen ja ennen poikien syntymää kävin laulamassa joka viikko. Nykyään pääsen laulamaan pari kertaa kuussa ja otan kerrasta kyllä kaiken irti. Minusta on ihanaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että he nauttivat laulustani. On mukava ajatella, että voin tuottaa muille ihmisille iloa keinolla, joka tuottaa itselleni niin paljon iloa.
Laulaminen on minulle myös paras terapia- ja rentoutumiskeino. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, laulamisen avulla olen helpottanut oloani. Kun laulan, en mieti mitään muuta. Keskityn ainoastaan kappaleeseen, ja kaikki stressi ja murheet unohtuvat. Kävin 13-vuotiaana muutamalla laulutunnilla, mutta en pitänyt siitä, koska jouduin keskittymään oikein hengittämiseen ja siihen, miten laulaisin teknisesti oikein. Laulaessani en halua miettiä hengittämistä tai muuta, haluan vain laulaa sydämeni pohjasta niin, miten ääni minusta luonnollisesti lähtee.
Laulan pojilleni joka päivä. On ihana nähdä, miten jo pieni vauva voi eläytyä musiikkiin ja laulamiseen. Pojat reagoivat ilmeillään laulun kulkuun ja jaksavat kuunnella pitkiäkin aikoja. Toivon kovasti, että he perivät saman intohimon musiikkiin kuin äidillänsä. Odotan kovasti sitä, että pojat oppivat itse laulamaan ja saamme laulaa yhdessä. Kenties parinkymmenen vuoden päästä kaikki kolme nojailemme Night bar 7:kan tiskiin ja odotamme malttamattomina lauluvuoroamme.:)
Tilaa:
Kommentit (Atom)