Olen laulanut niin kauan kuin muistan. Minulle laulettiin paljon koko lapsuuteni ajan ja opin itse laulamaan ennen kuin opin puhumaan. Kun aloitimme veljieni kanssa päivähoidon kaksivuotiaina, työntekijät kyselivät vanhemmiltani, että miten nuo teidän lapset laulavat koko ajan. Tämä kertoo siitä, miten uskomattoman tärkeä asia laulu minulle on ollut koko elämäni.
Vaikka laulaminen on ollut suurin intohimoni ja harrastukseni aina, vasta aikuisiällä olen oppinut laulamaan muiden kuullen tai yleisön edessä. Kun lauloin teini-iässä omassa huoneessani, uskottelin itselleni, etteivät muut kuule, koska ovi on kiinni. Laulaminen on minulle niin henkilökohtainen ja tärkeä asia, että olen pelännyt negatiivisen kritiikin pilaavan minulta laulamisen ilon. Nuorena pelkäsin negatiivista kritiikkiä niin kovasti, etten sen takia uskaltanut esiintyä muille ollenkaan. Muistan, kun kuudennella luokalla voitin Kalevalanpäivän laulukilpailun ja minun piti Kalevalanpäivän juhlassa laulaa koulun edessä. Itkin harjoituksissa, koska jännitin ja pelkäsin esiintymistä niin kovasti. Lopuksi suostuin esiintymään niin, että lauloin kilpailun toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneiden kanssa yhdessä. On erikoista, miten jännitin laulamista niin kovasti, koska muuten en jännitä esiintymistä ollenkaan. Koko peruskoulun ajan juonsin kaikki koulun kevät- ja joulujuhlat ja muutenkin olin joka ikisessä näytelmässä keskeisessä osassa. Rakastin puhumista yleisön edessä, mutta kuten sanoin, laulamiseen kohdistuvaa kritiikkia pelkäsin liikaa.
Aloin saada itseluottamusta laulamisen suhteen parikymppisenä, kun Singstar-pelit tulivat markkinoille. Pelasin peliä yksin ja huomasin saavani hyviä pisteitä. Ajattelin, että en minä nyt kauhean huonosti laula, kun pelissäkin pärjään. Pikkuhiljaa aloin uskaltaa laulaa ensin mieheni edessä ja sitten pelatessani peliä kavereiden kanssa. Karaokea lauloin ensimmäistä kertaa 23-vuotiaana, kun kaverit veivät minut yllätykseksi Karjasillan karjatupaan laulamaan. Paikan karaokelaitteiden taso ei päätä huimannut, mutta siitä se kipinä lähti. Elämäni ensimmäinen karaokekappale oli Abban Chiquitita. Jännitin uskomattoman paljon, mutta yleisö ilmeisestikin piti esityksestä. Ensimmäisen karaokekokemukseni jälkeen loppu onkin historiaa. Nyt olen koukussa karaokeen ja ennen poikien syntymää kävin laulamassa joka viikko. Nykyään pääsen laulamaan pari kertaa kuussa ja otan kerrasta kyllä kaiken irti. Minusta on ihanaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että he nauttivat laulustani. On mukava ajatella, että voin tuottaa muille ihmisille iloa keinolla, joka tuottaa itselleni niin paljon iloa.
Laulaminen on minulle myös paras terapia- ja rentoutumiskeino. Kun elämässäni on ollut vaikeaa, laulamisen avulla olen helpottanut oloani. Kun laulan, en mieti mitään muuta. Keskityn ainoastaan kappaleeseen, ja kaikki stressi ja murheet unohtuvat. Kävin 13-vuotiaana muutamalla laulutunnilla, mutta en pitänyt siitä, koska jouduin keskittymään oikein hengittämiseen ja siihen, miten laulaisin teknisesti oikein. Laulaessani en halua miettiä hengittämistä tai muuta, haluan vain laulaa sydämeni pohjasta niin, miten ääni minusta luonnollisesti lähtee.
Laulan pojilleni joka päivä. On ihana nähdä, miten jo pieni vauva voi eläytyä musiikkiin ja laulamiseen. Pojat reagoivat ilmeillään laulun kulkuun ja jaksavat kuunnella pitkiäkin aikoja. Toivon kovasti, että he perivät saman intohimon musiikkiin kuin äidillänsä. Odotan kovasti sitä, että pojat oppivat itse laulamaan ja saamme laulaa yhdessä. Kenties parinkymmenen vuoden päästä kaikki kolme nojailemme Night bar 7:kan tiskiin ja odotamme malttamattomina lauluvuoroamme.:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti