Miltä tuntui kuulla, että saatte kaksoset? Oliko yllätys, ilo vai järkytys? Näitä kysymyksiä kuulen usein. Pojat saivat alkunsa koeputkihedelmöityksellä, joten tiesimme, että monikkoraskauden riski on olemassa. Suurempi yllätys oli se, että monien yritysten jälkeen hoito onnistui ja olin ylipäätäänsä raskaana. Ensimmäisessä ultrassa lääkäri sanoi, että odotan yhtä lasta. Silloin pieni pettymyksen aalto kävi ylitseni, koska salaa toivoin kaksosraskautta. Tällöin ei tarvitsisi surra sitä, että lapsi todennäköisesti tulisi kasvamaan ainoana lapsena. Viikon päästä kuitenkin lääkäri alkoi ultrata ja sanoi erehtyneensä. Alkavia raskauksia olikin kaksi. Olin iloinen, mutta samalla aloin ajatella kaikkea, mitä kaksi vauvaa yhtäaikaa toisi tullessaan. Kaksinverroin työtä ja valvomista, riittämättömyyden tunnetta. Kauhulla mietin myös sitä, miten jaksan monikkoraskauden vaivat ja valtavan mahan! Samalla kuitenkin tiesin kokemuksesta, miten ihanaa (ja välillä rasittavaa) on kasvaa kahden samanikäisen veljen kanssa. Ajattelin myös sitä, että jos äitini on pärjännyt kolmosten kanssa, kyllä minäkin tulen pärjäämään kahden kanssa. Lisäksi tukiverkostomme on kunnossa, joten tiesin, että hoitoapua on saatavilla.
Raskausaika oli raskasta, mutta ihanaa! Monikkoraskaus eroaa yhden odottamisesta sillä tavalla, että pahoinvointi yms. vaivat tulevat tuplana, maha kasvaa nopeasti ja on jo 26.viikolla saman kokoinen, kuin viimeisillään yhtä odottaessa. Myös äitiin ja vauvoihin kohdistuvat riskit ovat suuremmat ja ennenaikaisen synnytyksen todennäköisyys suuri.
Ensimmäinen kolmannes oli ihan hirveää. Onneksi saimme käydä alusta alkaen 12.viikolle asti 3d-ultrassa, mikä helpotti kovasti, kun tiesimme, että sikiöillä on kaikki hyvin. Pahoinvointi oli inhimillistä, mutta jatkuva väsymys rankkaa. Jouduin olemaan sen takia töistäkin pois viikon ajan, kun meinasin koko ajan nukahtaa pystyyn töissä. Maha alkoi tietenkin näkyä jo todella varhain, joten raskauden salaaminen koko ensimmäisen kolmanneksen oli vaikeaa.
Kun ensimmäisen kolmanneksen vaivoista päästiin, oli raskaus pääosin ihanaa aikaa. Itsetuntoni oli katossa koko ajan ja tunsin itseni ensimmäistä kertaa elämässäni kauniiksi ja olin täysin tyytyväinen vartalooni! Monella on vaikeuksia hyväksyä muuttuva vartalo ja vasvava maha, mutta minä rakastin uutta kehoani koko ajan. Raskaana ollessani tuntui siltä, että olisin voinut kävellä päivät alasti ulkona esittelemässä mahaani. Oli ihanaa pukeuta vartalonmyötäisiin vaatteisiin ja olla miettimättä, näyttääkö maha isolta. Kerrankin se sai näyttää.:)
Liikunta oli haasteellista nopeaa kasvavan mahan vuoksi enkä pystynyt juoksemaan koko aikana. Kävelykin muuttui vaivalloiseksi todella pian. Onneksi kuitenkin pystyin uimaan melkein loppuun asti ja vesijumpassa kävin vielä synnytystä edeltävänä päivänä. Silloin kyllä lähinnä enää lilluin vedessä ja nautin siitä, kun vesi kannatteli mahaa puolestani. Loppuvaiheessa oleminen alkoi olla jo hankalaa,kun missään asennossa ei ollut hyvä olla, jatkuvasti piti ravata vessassa ja supistukset ja kivut kiusasivat. Viikolla 34+2 pojat päättivät, että nyt tuli liian ahdasta, haluamme ulos.
Tiesin kyllä jo raskausaikana, että vartaloni ei koskaan enää tule olemaan saman näköinen, kuin ennen raskautta. Mahani on arpinen pottupelto, mutta olen ylpeä siitä. Ei minun enää tarvitse käyttää bikinejä. Arvet ovat tulevaisuudessakin vain muistutus siitä, miten arvokkaan lahjan kehoni on minulle antanut, kaksin kerroin.:)
Ihana kirjoitus! Minä olin myös niiiin ylpeä mahastani raskausaikana. Se näytti niin hyvältä ja oli ihana pukeutua tyköistuviin vaatteisiin! Nyt kun osaisin ajatella omasta pottupellostani samallalailla kuin sinä; ihailtavaa! Minulla on koko ajan paineet saada litteä vatsa takaisin, vaikka kukaan ei ole sitä edes vaatimassa!
VastaaPoista