Leikittelyä unelmilla

Elämäni on hyvin onnellista, eikä minulla oikeasti ole mitään valitettavaa. Minulla on ihana perhe, työpaikka, koti ja olen terve. Kaikki tarvehierarkian kohdat täyttyvät, ja olen tyytyväinen elämääni. Joskus kuitenkin on hauska leikkiä ajatuksella ideaalimaailmasta. Tällaista olisi minun unelmien maailmassani.

Töitä ei tarvitsisi tehdä kuin kolmena päivänä viikossa. Kolmen päivän työviikko olisi täysin optimi, koska tällöin vapaa-ajalle jää tarpeeksi aikaa, mutta töitä saa kuitenkin tehdä sen verran, että tuntee olevansa hyödyksi yhteiskunnalle ja saa toteuttaa itseään. Neljä päivää viikossa vapaata antaa tarpeeksi aikaa perheelle, harrastuksille ja kodinhoidolle, ilman, että tulee tekemisen puute.

Ideaalimaailmassani olisi aina kesä, paitsi joulukuussa, jolloin lumi sataisi kerralla maahan ja olisi vain pikkupakkasta. Lumi sulaisi pois yhden yön aikana joulun jälkeen. Jatkuva kesä mahdollistaisi stressittömät työmatkat ja tekisi liikkumisen joka paikkaan helpommaksi lasten kanssa.

Ideaalimaailmassa saisin nukkua joka yö katkeamattomat 9 tunnin yöunet ja herätä joka aamu pirteänä. Vuorokaudessa voisi myös olla yksi tunti enemmän, jotta nukkumiseen jäisi enemmän aikaa.

Ideaalimaailmassa minulla olisi niin paljon rahaa, että voisimme asua omakotitalossa Ranta-Kastellissa. Rahaa olisi niin paljon, että minun ei tarvitsisi koskaan kokata, vaan voisin aina ostaa ruuan valmiina tai käydä ravintolassa syömässä. Rahaa olisi niin paljon, että voisin järjestää illanistujaisia viikonloppuisin ja tarjota isolle määrälle ihmisiä hyvää ruokaa ja juomaa. Totta kai rahaa olisi myös niin paljon, että voisin surutta shoppailla vaatteita, kenkiä ja meikkejä sekä käydä useammin kampaajalla.

Ideaalimaailmassa voisin syödä niin paljon, kun haluan lihomatta. Tämä mahdollistaisi myöskin sen, että voisin liikkua vain sen verran, mikä minusta on kivaa, enkä joutuisi liikkumaan ainoastaan painonhallinnan takia.

Ideaalimaailmassa Aapo ja Eelis pysyisivät aina tällaisina maailman suloisimpina kolmevuotiaina. On ihanaa, kun pojat ovat jo niin isoja ja omatoimisia ja heidän kanssaan on oikeasti hauskaa, mutta samalla he ovat vielä niin suloisen pieniä ja mahtuvat vaunuihin ja pyöräkärryyn. Heidän kanssaan on siis helppo vielä mennä minne vain ja saada samalla liikuntaa. Ideaalimaailmassa Aapo ja Eelis pysyisivät myös aina terveinä ja päiväkoti olisi tien toisella puolella.

Ideaalimaailmassa osaisin ajaa autoa. Olen pärjännyt ajotaidottomana todella hyvin viimeiset kymmenen vuotta, mutta olisi ihan kiva omata ajotaito joitain tilanteita varten. Koska ideaalimaailmassa painonhallintaa ei olisi, voisin jopa ajaakin autolla jonnekin, eikä aina tarvitsisi väkisin kulkea pyörällä tai juosten ainoastaan energian kulutuksen vuoksi. Nykymaailmassa ajotaidottomuus on ihan positiivinen asia, koska se pakottaa liikkumaan lihasvoimin kaikkialle. Toisaalta olen kyllä täysin mieheni kyyditysten armoilla, kun minun tarvitsee mennä jonnekkin Oulun aluetta kauemmas.

Ideaalimaailmassa osaisin soittaa pianoa. Olisi helppoa, kun pystyisin säestämään itseäni, eikä aina tarvitsisi stressata siitä, mistä saan säestäjän tai taustat hääkeikoille. Pianonsoiton opettelu ei tietysti vieläkään ole liian myöhäistä, mutta aivan liian vaivalloista tässä elämäntilanteessa. Lisäksi vihaan musiikin teoriaa ja sormeni ovat liian lyhyet soittamiseen, joten pianon soittaminen taitaa toteutua vain ideaalimaailmassani.

Ideaalimaailmassani kesällä ei olisi ötököitä eikä siitepölyä (ei myöskään niiden puutoksesta johtuvia haittoja luonnolle) ja kaikki läheiseni pysyisivät terveinä.

Vaikka olisi ihanaa elää täydellisessä unelmamaailmassa, on epätäydellinen elämä loppujen lopuksi ihan mukavaa ja auttaa hahmottamaan oikeasti positiivisia asioita. Osaan olla aidosti kiitollinen ja onnellinen siitä, jos joskus saan nukkua kokonaisen yön, arvostan sitä, jos lapset ovat terveinä, hypin riemusta, kun pyörätiet talven jälkeen sulavat ja olen hyvässä kunnossa, koska joudun liikkumaan niin paljon autottomuuden takia ja koska lihon niin helposti. Viikon kahta vapaapäivää osaa arvostaa suunnattomasti ja koska rahaa ei ole kuin roskaa, joutuu oikeasti miettimään, mikä on tärkeää ja mihin ei kannata tuhlata. Aina, kun huomaan valittavani jostain, mietin kehitysmaissa ja sota-alueilla eläviä ihmisiä ja tajuan taas, kuinka hyvin minulla on asiat.

Millainen on sinun ideaalimaailmasi?

UMK 2017 jälkipyykkiä.

Taas on euroviisuvuosi lähtenyt käyntiin UMK:n myötä. Suomen euroviisuedustaja valittiin lauantaina ja tässäpä tuttuun tapaan minun mietteitäni tämän vuoden UMK:n osallistujista.

Katsoin tietysti esikatseluvideot kaikilta osallistujilta ennen finaalia. Esikatseluissa mieleeni jäivät Emman Circle of light ja Zuhlken Perfect villain. Ajattelin, että heidän kappaleensa saattaisivat toimia myös livenä. Finaalissa kuitenkin petyin Emman esitykseen kovasti. Laulu ei kuulostanut vahvalta ja Emma lauloi paikoitellen jopa epätahtiin taustan kanssa. Myös itse show oli pettymys. Olisin toivonut esitykseen samaa draamaa, mitä musiikkivideollakin. Kappale sinänsä on ihan mukiinmenevä ja euroviisumateriaalia, mutta uskon ontuvan esityksen vähentäneen huomattavasti yleisön ääniä.

Zuhlke taas yllätti positiivisesti myös live-esityksellään. Laulu oli vahvaa ja esitys toimi kokonaisuudessaan. Biisi on myös tarttuva ja omaa hyvän melodian. Kappale taitaa päätyä omalle spotify-euroviisulistalleni!

Voittajakappale Blackbird ei sen sijaan ollut oma suosikkini, mutta listallani kuitenkin kolmantena. Kappaleessa on hyvä idea, Leena laulaa hyvin ja pianisti on taitava. Pettymyksekseni kuitenkin minusta tuntuu, että tämänkään kappaleen potentiaalia ei oltu täysin käytetty. Kappale on niin yksinkertainen, että siinä pitäisi selvästi tapahtua kasvua loppua kohden. Blackbird ei kasva powerballadiksi, vaikka se antaa sitä odottaa. Uskon, että itse lämpenisin kappaleelle huomattavasti enemmän, jos se ei olisi niin tasapaksu.

Muiden osallistujien kappaleet olivat mielestäni täysin mitäänsanomattomia, enkä enää edes muista miten ne menivät, vaikka finaalista on vain pari päivää. No Guntherin ja Danielin kappaleessa oli jollain tavalla myös potentiaalia ihan hyväksi euroviisupopkappaleeksi, mutta live-esitys jäi niin valjuksi, että ihan harmitti. Jos lähdetään tekemään edm-kappale, jota ihmisten on tarkoitus tanssia euroviisuklubeilla, on live-esitykseen myös saatava energiaa ja esiintyjien täytyy ottaa yleisö haltuun. Lauantain finaalissa tätä ei heidän kohdallaan tapahtunut, vaan esitys jäi hyvin latteaksi ja etäiseksi.

Pisteet annan sen sijaan tämän vuoden äänestyssysteemille! Jos viime vuoden raatiäänestys oli täysi floppi, oli tänä vuonna tajuttu hienosti ottaa muita maita mukaan äänestykseen! Finaalissa saimme kenties jo vähän osviittaa siitä, miten euroopassa mahdollisesti äänestetään toukokuussakin. Jos Blackbird upposi nyt jo osaan eurooppalaisista, saattaa sitä äänestää joku myös euroviisuissa. Kokonaisuutena tämän vuoden UMK oli tasoltaan huonompi kuin viime vuonna, sekä kappaleiden, että live-esitysten osalta. Ehkä kaksiosainen finaali olisi auttanut asiaa siinä, että semifinaalista jatkoon päässeet artistit olisivat voineet petrata esitystään finaalia varten. Tänä vuonna tuntui siltä, että monet kappaleet oli jätetty vähän puolitiehen ja budjetti tullut vastaan suurimalla osalla artisteista. Viime vuonna oli paljon enemmän hyvia kappaleita, joihin oli oikeasti panostettu. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että Mikael Saaren viime vuotinen On it goes on yksi historian parhaista euroviisukappaleista, eikä sitä varmasti tule vähään aikaan päihittämään kukaan.

Nyt kun UMK on takana, on aika keskittyä seuraamaan Ruotsin Melodifestivalenia ja jännittämään, kenen esiintyjän kampaus kestää tuulikoneita parhaiten! Ilon ja musiikin täyteistä Euroviisukevättä kaikille! :)

Laiskan äidin tunnustukset

Myönnän tulleeni äitinä laiskemmaksi sitä mukaa, kun lapset kasvavat. Ennen lasten syntymää ja vauva-aikana loin itselleni tiettyjä sääntöjä ja kasvatusperiaatteita, joiden mukaan toimia, jotta pojista kasvaisi kunnon kansalaisia. Aika monet näistä säännöistä olen viimeaikoina hylännyt ja mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Tässäpä muutama esimerkki:

- En anna poikien tulla yöllä viereen nukkumaan. Nukun itse todella huonosti, jos minulla on lapsi vieressä. Sänkymme on vain 140cm leveä, joten yksikin lapsi välissämme tarkoittaa ahtautta ja huonoa asentoa, sekä kyynärpäitä tai jalkoja potkimassa minua. Viime aikoina jompi kumpi pojista on kuitenkin joka yö kipittänyt sänkyymme. Pojat ovat taas viimeiset kuukaudet heräilleet yöllä enemmän tai vähemmän, joten en yksinkertaisesti enää jaksa ylimääräisiä taisteluita yöllä. Eelis yleensä protestoi, jos yritän palauttaa hänet omaan sänkyynsä, joten annan suosiolla tulla väliimme nukkumaan. Aapon taas yleensä saa palauttaa omaan sänkyynsä ilman vastusteluita, joten suurimmaksi osaksi välissämme nukkuu öisin vain Eelis. Tiedän, että jos olisin heti ensimmäisinä öinä vain sinnikkäästi palauttanut Eeliksen sänkyynsä vastusteluista huolimatta, hän loppujen lopuksi sopeutuisi siihen, eikä enää edes yrittäisi tulla. Oman laiskuuteni takia joudun nyt nukkumaan ahtaammin.

-Lapset nukahtavat iltasin itsestään. Tässä suoriuduin todella hyvin siihen asti, kunnes pojat aloittivat päivähoidon ja otimme laidat pois pinnasängyistä. Päivähoidon alkaessa poikien iltanukahtaminen siirtyi myöhemmäksi ja aluksi yritin laittaa poikia nukkumaan samaan aikaan kuin ennenkin, vaikka he olivat nukkuneet päiväkodissa päiväunet. Tämä tarkoitti sitä, että pojat eivät olleet tarpeeksi väsyneitä nukahtaakseen itsestään, vaan aloittivat rallin makuuhuoneen ja olohuoneen välillä. Saadakseni pidettyä pojat sängyssä, jouduin itse istumaan sänkyjen vieressä. Tästä jäi sitten kierre ja nykyään ei ole toivoakaan siitä, että pojat alkaisivat itsestään nukkumaan. Nukuttamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta koska pojat nukahtavat vasta kymmenen aikaan, jää oma aika illasta vain puoleen tuntiin. Tämäkin on täysin oma vikani ja laiskuutta, että totutin pojat taas nukuttamiseen.

- Ei televisio-ohjelmia syödessä. Tämäkin oli kaunis ajatus, joka toimi aika pitkään. Nykyään olen paljon laiskempi tässäkin asiassa ja pojat katsovat lastenohjelmia monesti samalla kun syövät. Joskus on vain helpompi laittaa ohjelma pyörimään ja syödä itsekin rauhassa, kuin kuunnella kitinää.

-Lelut siivotaan ennen nukkumaanmenoa. Tätäkin jaksoin tehdä poikien kanssa  silloin kun he olivat noin kaksivuotiaita. Jossakin vaiheessa tulin laiskaksi tssäkin asiassa, enkä enää jaksanut patistaa poikia siivoamaan. Nyt tilanne on se, että pojat sotkevat ja minä pääosin siivoan. Olen kyllä viimeaikoina skarpannut tässä asiassa ja patistanut poikia taas itse siivoamaan, en tosin joka ilta vaan silloin, kun en enää jaksa sitä, että kaikki lelut ovat levällään.

Huomaan muuttuneeni laiskemmaksi äidiksi aloitettuani työt kokopäiväisesti. Se on kyllä ihan loogista, koska työ vie energiaa eri tavalla kuin kotona olo, eikä kotiin tullessa enää jaksa nipottaa kaikista asioista. Pojat ovat syksyn aikana sairastaneetkin kovasti, joka on tarkoittanut taas pitkää ajanjaksoa katkonaisia öitä. Väsyneenäkin sitä haluaa mennä sieltä mistä aita on matalin. Nykyään olen myös alkanut ajatella sillä tavalla, että kaikki asiat, jotka nyt ärsyttävät lapsiperheen arjessa ovat sellaisia, mitä vielä joskus kaipaan. Kohta pojat eivät enää halua minua viereensä illalla, vaikka itse haluaisin heitä silitellä. Puhumattakaan siitä, että haluaisivat viereeni nukkumaan. Lapset ovat vain lainaa ja irtaantuvat liian nopeasti vanhemmistaan joka tapauksessa. Ehkä nyt vain annan itseni rauhassa olla laiska äiti, rakastava ja riittävän hyvä sellaisenaan.

Poikien 3v-kuulumisia.

Niin se on jälleen yksi vuosi poikien lapsuudesta ohi. Ja aivan ehdottomasti tähän asti kaikista helpoin. On ihanaa huomata, kuinka oma aika ihan huomaamatta lisääntyy poikien viihtyessä yhä enemmän keskenään. Joskus jopa kerkeää istua sohvalle hetkeksi! Kävimme tänään kolmevuotisneuvolassa. Tässäpä poikien tämän hetkisiä kuulumisia.

Aapo on 91,3 cm pitkä ja painaa 15 kiloa. Aapo osasi hienosti tehdä kaikki neuvolassa annetut tehtävät kuten pysty- ja vaakaviivan piirtämisen, korkin aukaisun, sekä värien ja kokojen hahmottamisen.
Aapon lempipuuhaa on sohvalla pomppiminen, dubloilla ja autoilla leikkiminen sekä eläinten matkiminen (useimmiten Aapo on dinosaurus). Aapo pelkää edelleen koiria ja hänestä on tullut hieman aikaisempaa varautuneempi uusia tilanteita ja asioita kohtaan. Esimerkiksi hammaslääkärissä Aapo ei suostunut yhteistyöhön ollenkaan.

Aapo oppi nukkumaan pääsääntöisesti täysiä öitä muutama kuukausi sitten ja nukkuu yleensä noin 11 tuntia vuorokaudessa. Päiväunet Aapo nukkuu päiväkodissa ja se monesti venyttää Aapon yöunille nukahtamista kymmeneen asti. Nyt kun pojat ovat niin isoja, että osaavat kertoa itse asioistaan, annan puheenvuoron Aapolle. Kyselin Aapolta hänen lempiasioistaan ja näin hän vastasi:
Lempiohjelmasi? Dinojuna
Lempiruokasi? Vain jätski!
Paras jätskimaku? Suklaa
Lempilelusi? Legot
Lempieläimesi? En tykkää eläimistä, vain Eeliksestä!
Paras kaveri? Eelis ja äiti
Tärkein unikaverisi? Iso nalle

Eelis on 90,6 cm pitkä ja painaa 14,6 kiloa. Eelis osasi myös tehdä neuvolassa kaikki annetut tehtävät hienosti! Eeliksen lempipuuhaa on lastenohjelmien katselu, autoilla ja traktoreilla leikkiminen sekä leikkiruoan valmistaminen. Eelis pelkää ampiaisia, koska häntä pisti ampiainen korvaan viikko sitten. Muuten Eelis ei oikeastaan pelkää mitään. Eeliskin oppi nukkumaan loppukeväästä ja nukkuu pääsääntöisesti terveenä ollessaan läpi yön. Eeliksen unentarve vuorokaudessa on edelleen Aapoa pienempi ja päiväkodissa nukutut päiväunet vaikuttavat kyllä selvästi illalla nukahtamiseen ja Eelis saattaa nukahtaa vasta yhdeltätoista. Tämä tietysti ärsyttää, mutta tiedän kyllä, ettei päiväkodissa voida nukkarissa pitää ketään väkisin hereillä. Eeliskin sai vastata kysymyksiin lempiasioistaan.
Lempileikkisi? Lehmä
Lempieläimesi? Lehmä
Lempilelusi? Maitoauto
Lempiruokasi? Porkkana
Lempijälkkärisi? Appelsiinijätski!
Lempijuomasi? Maito
Paras kaverisi? Aapo
Lempivärisi? Punainen, keltainen ja oranssi
Lempipuuhaa äidin kanssa? Pukeminen (tätä ei kyllä usko kukaan!!! Toim.huom.)
Lempiohjelmasi? Ryhmä hau
Paras koira Ryhmä haussa? Samppa!
tärkein unikaverisi? Possu

Päivähoito on pojilla lähtenyt hienosti käyntiin eivätkä he ole siihen pahemmin kotona reagoineet. Totta kai pojat ovat kärttyisiä iltapäivisin kotiin haettaessa, koska he purkavat ikävää. Olin itse kuitenkin odottanut paljon voimakkaampaa reagointia.On vaikeaa uskoa, miten nopeasti tämäkin vuosi on hujahtanut ohi. Kohta oikeasti on jo se aika, kun vauvani lähtevät kouluun! Nyt kuitenkin nautin ihanien kolmevuotiaiden mielikuvituksesta ja ajatuksen juoksusta. Tämä teksti on hyvä lopettaa Aapon ajatukseen, joka kiteyttää aika hyvin koko leikki-ikäisen maailmaa. Yritin harjoitella lauluja hääkeikkaa varten ja pojat kielsivät minua laulamasta. Otin Aapon syliin ja kysyin, miksi äiti ei saa laulaa? Aapo vastasi, että "sinä et saa laulaa, koska sinun pitää rakastaa minua ensin." <3

Pohdintaa äitiydestä

Pääsin eilen tapaamaan viiden päivän ikäistä serkuntyttöäni. Uskomatonta, kuinka pieni ihmislapsi on vastasyntyneenä. Tuntuu, etteivät omat lapset ole koskaan olleet niin pieniä, vaikka olivat syntyessään vielä paljon pienempiä, kuin täysillä viikoilla syntynyt serkuntyttöni. Ihanan pienen vauvan näkeminen sai minut ajattelemaan, mitä itse muistan poikien vauva-ajasta.

On surullista, että päällimmäisenä muistikuvana on väsymys ja epäinhimillinen univelka. Muistikuvissani kanniskelen vauvoja öisin itku kurkussa tai istun pinnasängyn vieressä loputtomalta tuntuvia tunteja. Olin totta kai maailman onnellisin tullessani vihdoin äidiksi, mutta haluaisin myös muistaa sen onnen tunteen poikien vauva-ajalta.

Ystäväni sanoi minulle, ettei hänellä ole hinkua äidiksi, koska on vauva-ajasta saanut niin negatiivisen käsityksen muiden puheiden perusteella. Aloin ajattelemaan tätäkin. Itsekin olen varmasti valittanut väsymystäni kaikille kavereilleni, enkä ole muistanut edes mainita, kuinka ihanaa äitiys on. Ei ihme, että lapsettomien on vaikea ymmärtää, mikä siinä äitiydessä on niin ihanaa, jos koko ajan kuulevat vain lastenhoidon rankkuudesta.

Totuus on, että niitä positiivisia puolia ei vain pysty selittämään niille, joilla ei ole kokemusta vanhemmuudesta. Sitä, miten yksi hymy vauvalta voi antaa energiaa koko päiväksi valvotun yön jälkeen. Sitä, miten vahvalta vastasyntyneen ote sormesta voi tuntua tai miten oman lapsen jokainen kehitysaskel tuo kokonaisvaltaisen onnen tunteen ja onnistumisen kokemuksen vanhempana. Ja ylipäänsä sitä, että ihminen ei voi koskaan tuntea suurempaa rakkautta, kuin rakkaus omaan lapseensa.

Olen edelleen hieman kateellinen yhden lapsen vanhemmille siitä, että he voivat keskittyä ihastelemaan ja hoitamaan vain yhtä vauvaa ilman jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Muistikuvat kallisarvoisesta ja lyhyestä vauva-ajasta olisivat varmasti itsellänikin kirkkaammat, jos olisin saanut keskittyä vain yhteen vauvaan ja levätä aina, kun vauva nukkuu. Jollakin tasolla ajattelen sitäkin, että haluaisin myös kokea tavallisen yhden lapsen synnytyksen niin, että saisin vauvan heti rinnalleni ja voisin muodostaa kiintymyssuhteen vauvaan heti.

Vaikka kaksosten vauva-ajasta päällimmäiset muistot eivät ole niitä positiivisimpia, on ihanaa, että olemme ottaneet niin paljon valokuvia! Kuvissa näkyy ihania hymyileviä pulloposkia, jotka ovat silminnähden onnellisia ja hyvin hoidettuja. Kuvien avulla pystyn palaamaan vauva-ajan onnellisiin hetkiin ja muistelemaan, miten ainutlaatuista vauva-aika kaksosten kanssa oli. Sain kokea kaikki parhaat asiat tuplana, se kompensoi tuplavalvomista kummasti.

Nyt vaativat vauvani ovat kolmevuotiaita leikki-ikäisiä viikareita, jotka ilostuttavat elämääni enemmän, kuin koskaan. Pojat alkoivat nukkua täysiä öitä muutama kuukausi sitten enkä voi enää parhaalla tahdollanikaan sanoa elämääni rankaksi. Nyt on enää ainoastaan positiivinen asia, että pojat ovat kaksoset. Vaikka ensimmäiset vuodet ovat olleet rankkoja, aika kultaa muistot ja aivot palautuvat univelasta.

Huomenna alkaa taas arki ja pojat palaavat päiväkotiin kotona lomailun jälkeen. Vaikka joka aamu täytyy tapella poikien kanssa, että ehdimme päiväkotiin ajoissa ja hermot ovat kireällä, iskee ikävä heti päiväkodin portista lähtiessäni. Ärsyttävimmilläänkin omat lapset vain ovat maailman rakkaimpia, mystistä, mutta totta.

Musiikin juhlaa

Kulunut viikonloppu on ollut yksi elämäni parhaimmista. Ne jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka tärkeää musiikki on minulle. Tänä viikonloppuna pääsin katsomaan livenä kahta kaikkien aikojen suosikkiartisteistani. Olin onneni kukkuloilla, kun Pori Jazzin esiintyjät keväällä julkaistiin ja huomasin, että Joss Stone on tulossa esiintymään. Siinä vaiheessa ilmoitin miehelleni, että lähdemme kesällä Jazzeille, muuta vaihtoehtoa ei ole. Kun myöhemmin vahvistettiin myös Sealin esiintyminen, olin onnesta soikeana. Kumpikaan ei pettänyt odotuksia, kerron vielä keikoista erikseen.

Rakkauteni Joss Stoneen alkoi vuonna 2003 "fell in love with a boy"-biisin myötä. Rakastuin Joss Stonen sielukkaaseen ääneen, joka oli uskomattoman kypsä vain 16-vuotiaan ääneksi. Kasvoin itsekin teinistä aikuiseksi Jossin musiikin parissa ja rakkauteni hänen musiikkiinsa ja ääneensä ei näytä laantumisen merkkejä.

Porissa Joss esiintyi tapansa mukaan avojaloin ja loisti ihanan vilpitöntä ja sydämellistä suhtautumista yleisöön tähteydestään huolimatta. Porissa kuultiin paljon kappaleita Jossin uusimmalta levyltä, mutta myös muutama vanhempi kappale. Jäin ehkä hieman kaipaamaan muutamia biisejä, mutta reilu tunti on todella lyhyt aika konsertille. Kaikista parasta oli, kun Joss esitti kappaleensa "Music" albumilta "Introducing Joss Stone"". Se on yksi lempikappaleistani ja sen sanoma ehdottomasta rakkaudesta musiikkiin on minulle läheinen. Olen onnellinen, että vihdoin 13 vuoden odotuksen jälkeen pääsin näkemään yhden suurimmista idoleistani livenä, toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odottaa niin kauaa!

Sealia olen kuunnellut ala-asteelta lähtien! En tiedä, mikä hänen musiikissaan vetoaa minuun, mutta jostain syystä hänen tyylinsä yhdistää poppia, soulia ja hieman elektronista musiikkiakin iskee minuun ja lujaa. Suuri osa Sealin mahtavuudesta johtuu totta kai hänen upeasta äänestään, sellaista ei ole toista. Kun odotimme keikan alkua sanoin miehelleni, että "kunpa hän aloittaisi Crazy-kappaleella". Kun Seal asteli lavalle laulaen samalla tuttuja säveliä kyseisestä kappaleesta, olin myyty. Konsertissa kuultiin yllättävän vähän Sealin sinkuiksi lohkaistuja biisejä, vaikka olin niitä odottanut. Sealin ehdottomasti isoin hitti "Kiss from a rose" kuultiin vasta encorena, kuten olin jopa hieman ajatellutkin. Konsertin huippukohta oli ehdottomasti Sealin versio Gary Julesin "Mad World"-kappaleesta. Kun Seal alkoi laulaa sitä, tuntui, että sydämeni hyppää rinnasta ulos siitä onnellisuuden tunteesta. Versio tästä ihanasta kappaleesta sai Sealin käsissä aivan uuden elämän. Toinen huippukohta oli "My vision". Kappaleen aikana hypin ja tanssin ja taputin ja lauloin koko sydämestäni. Tuntui, että tätä musiikin pitääkin olla: kokonaisvaltaista onnen tunnetta. Sealin konsertti oli myös aivan liian lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi ja täytti odotukset.

Musiikki on minulle intohimo siinä missä toisille esimerkiksi jalkapallo. Musiikin vaikutusta ei saa aliarvioida, sillä on uskomaton valta ihmiseen. Musiikki yhdistää ja erottaa, se kannustaa ja rohkaisee, auttaa elämään muistoja uudelleen, pystyy nostamaan itsetuntoa itseilmaisun välineenä, tuo iloa ja auttaa käsittelemään myös surua. Toivoisin, että jokainen löytäisi elämäänsä jonkun intohimon, joka tuo kokonaisvaltaista iloa ja toimii terapiakeinona.

Abba sen jo aikoinaan totesi: Thank you for the music!

Kesämielellä!

Rakastan kesää! Oikeastaan rakastan kevättä lähes yhtä paljon, koska tunnen herääväni henkiin lisääntyvän valon ja lämmön myötä. Kevät on myös ihanan toiveikasta aikaa, koska tiedän, että koko kesä on vielä edessä! Syy, miksi rakastan kevättä ja kesää on yksinkertainen: Elämäni on silloin sata kertaa helpompaa, kuin talvella! Kerron, mistä tämä johtuu.

Suurin syy siihen, että olen kesäihminen henkeen ja vereen, on hyötyliikunnan harrastaminen. Koska juoksen tai pyöräilen joka paikkaan, teiden sulaessa maailma avartuu minulle eri tavalla, kuin talvella. Esimerkiksi nyt olen lähes joka päivä pyöräillyt pyöräkärryn kanssa tunninkin päähän kotoa eri leikkipuistoihin. Talvella kahden 15 kiloisen lapsen vetäminen pyöräkärryssä on ihan täyttä tuskaa ja lähes mahdotonta pitkää matkaa, joten kesä tuo toivotun helpotuksen tähän ongelmaan.

Juokseminen on toinen asia, joka helpottuu keväällä ja kesällä huomattavasti. Varsinkin vaunujen kanssa! Totesin itselleni jo viime talvena, että se saa olla viimeinen talvi, kun juoksen poikien kanssa. Lumi yksinkertaisesti luo jo liikaa vastusta muutenkin raskaalle kuormalle. Nyt kesällä nautin täysillä siitä, kun voin juosta lasten kanssa leikkipuistoihin ympäri Oulua ja vaunut tuntuvat niin paljon keveämmiltä, kuin talvella. Kesällä liikkuminen lasten kanssa on muutenkin helpompaa, koska voin nimenomaan juosta sinne leikkipuistoon! Talvella samoilla vaatteilla ei tarkene sekä juosta että seisoa puistossa. Koska pojat eivät enää jaksa istua vaunuissa yhtäjaksoisesti pitkiä lenkkejä, on kiva, että he saavat puistossa tauon istumisesta.

Kolmas ja ehkä tärkein asia, miksi vihaan talvea, on työmatkapyöräily! Teiden ollessa sulat ei koskaan tarvitse arvailla, kuinka kauan työmatkaan menee. Kun kesällä matkaan kuluu noin 25 minuuttia suuntaansa, voi talvella 30 asteen pakkasessa tai loskassa rämpiessä mennä lähes tuplasti enemmän. Eikä ikinä tiedä aamulla, kuinka hyvin tiet on yön aikana hoidettu. Itsetuntoni ei kestä bussilla kulkemista töihin, joten pyörällä on mentävä, vaikka mikä keli olisi. Kesällä saa sataa vaikka puukkoja taivaalta, se ei silti vaikuta työmatkan nopeuteen ja on ainoastaan pukeutumiskysymys.

Neljäs, mutta hyvin itsestäänselvä asia on se, että keväällä ja kesällä pukemiseen menee niin paljon vähemmän aikaa. En voi kylliksi hehkuttaa sitä tunnetta, kun saa laittaa lapsille vain kengät jalkaan ja painua ovesta ulos sen sijaan, että tappelen vähintään puoli tuntia kaiken maailman villahaalareiden ja toppapukujen kanssa. Pukemiseen kuluva aika on talvella suoraan pois kaikesta kivasta, mitä lasten kanssa voisi tehdä.

Olen varmaan nyt perustellut tarpeeksi hyvin sen, miksi vihaan talvea. Talvessa on ainoastaan yksi hyvä asia ja se on joulu. Alan odottaa joulua toden teolla heti lokakuussa, koska se on ainoa asia, jonka voimalla jaksan pitkän talven. Tammikuun ja helmikuun voisi mielestäni poistaa kalenterista kokonaan, mutta maaliskuussa alkaa jo pieni toivon pilkahdus näkyä valon lisääntyessä.

Tällä hetkellä elän täydellistä kesäpäivää. Pojat leikkivät uima-altaassa pihallamme ja itse istun vieressä nauttimassa lämmöstä, perheestä ja kirjoittamassa.
Reilun viikon päästä aloitan työt Morsiusateljee Katariinassa kokopäiväisesti. Siitä alkaa eläkeikään asti kestävä oravanpyörä. Olen uskomattoman kiitollinen Katariinalle ja erityisesti isälleni siitä, että olen saanut tehdä osa-aikatyötä ja näin ollen hoitaa poikia kotona lähes kolmevuotiaiksi! Se on tänä päivänä melko harvinaista! Vaikka kesäpäiväni poikien kanssa käyvätkin vähiin, aion ottaa niistä kaiken irti ja vielä viikon ajan minut voi nähdä juoksemassa tai pyöräilemässä tutun vihreän kärryn kanssa, kaksi maailman ihaninta kesämiestä kyydissä!😊