Pääsin eilen tapaamaan viiden päivän ikäistä serkuntyttöäni. Uskomatonta, kuinka pieni ihmislapsi on vastasyntyneenä. Tuntuu, etteivät omat lapset ole koskaan olleet niin pieniä, vaikka olivat syntyessään vielä paljon pienempiä, kuin täysillä viikoilla syntynyt serkuntyttöni. Ihanan pienen vauvan näkeminen sai minut ajattelemaan, mitä itse muistan poikien vauva-ajasta.
On surullista, että päällimmäisenä muistikuvana on väsymys ja epäinhimillinen univelka. Muistikuvissani kanniskelen vauvoja öisin itku kurkussa tai istun pinnasängyn vieressä loputtomalta tuntuvia tunteja. Olin totta kai maailman onnellisin tullessani vihdoin äidiksi, mutta haluaisin myös muistaa sen onnen tunteen poikien vauva-ajalta.
Ystäväni sanoi minulle, ettei hänellä ole hinkua äidiksi, koska on vauva-ajasta saanut niin negatiivisen käsityksen muiden puheiden perusteella. Aloin ajattelemaan tätäkin. Itsekin olen varmasti valittanut väsymystäni kaikille kavereilleni, enkä ole muistanut edes mainita, kuinka ihanaa äitiys on. Ei ihme, että lapsettomien on vaikea ymmärtää, mikä siinä äitiydessä on niin ihanaa, jos koko ajan kuulevat vain lastenhoidon rankkuudesta.
Totuus on, että niitä positiivisia puolia ei vain pysty selittämään niille, joilla ei ole kokemusta vanhemmuudesta. Sitä, miten yksi hymy vauvalta voi antaa energiaa koko päiväksi valvotun yön jälkeen. Sitä, miten vahvalta vastasyntyneen ote sormesta voi tuntua tai miten oman lapsen jokainen kehitysaskel tuo kokonaisvaltaisen onnen tunteen ja onnistumisen kokemuksen vanhempana. Ja ylipäänsä sitä, että ihminen ei voi koskaan tuntea suurempaa rakkautta, kuin rakkaus omaan lapseensa.
Olen edelleen hieman kateellinen yhden lapsen vanhemmille siitä, että he voivat keskittyä ihastelemaan ja hoitamaan vain yhtä vauvaa ilman jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Muistikuvat kallisarvoisesta ja lyhyestä vauva-ajasta olisivat varmasti itsellänikin kirkkaammat, jos olisin saanut keskittyä vain yhteen vauvaan ja levätä aina, kun vauva nukkuu. Jollakin tasolla ajattelen sitäkin, että haluaisin myös kokea tavallisen yhden lapsen synnytyksen niin, että saisin vauvan heti rinnalleni ja voisin muodostaa kiintymyssuhteen vauvaan heti.
Vaikka kaksosten vauva-ajasta päällimmäiset muistot eivät ole niitä positiivisimpia, on ihanaa, että olemme ottaneet niin paljon valokuvia! Kuvissa näkyy ihania hymyileviä pulloposkia, jotka ovat silminnähden onnellisia ja hyvin hoidettuja. Kuvien avulla pystyn palaamaan vauva-ajan onnellisiin hetkiin ja muistelemaan, miten ainutlaatuista vauva-aika kaksosten kanssa oli. Sain kokea kaikki parhaat asiat tuplana, se kompensoi tuplavalvomista kummasti.
Nyt vaativat vauvani ovat kolmevuotiaita leikki-ikäisiä viikareita, jotka ilostuttavat elämääni enemmän, kuin koskaan. Pojat alkoivat nukkua täysiä öitä muutama kuukausi sitten enkä voi enää parhaalla tahdollanikaan sanoa elämääni rankaksi. Nyt on enää ainoastaan positiivinen asia, että pojat ovat kaksoset. Vaikka ensimmäiset vuodet ovat olleet rankkoja, aika kultaa muistot ja aivot palautuvat univelasta.
Huomenna alkaa taas arki ja pojat palaavat päiväkotiin kotona lomailun jälkeen. Vaikka joka aamu täytyy tapella poikien kanssa, että ehdimme päiväkotiin ajoissa ja hermot ovat kireällä, iskee ikävä heti päiväkodin portista lähtiessäni. Ärsyttävimmilläänkin omat lapset vain ovat maailman rakkaimpia, mystistä, mutta totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti