Myönnän tulleeni äitinä laiskemmaksi sitä mukaa, kun lapset kasvavat. Ennen lasten syntymää ja vauva-aikana loin itselleni tiettyjä sääntöjä ja kasvatusperiaatteita, joiden mukaan toimia, jotta pojista kasvaisi kunnon kansalaisia. Aika monet näistä säännöistä olen viimeaikoina hylännyt ja mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Tässäpä muutama esimerkki:
- En anna poikien tulla yöllä viereen nukkumaan. Nukun itse todella huonosti, jos minulla on lapsi vieressä. Sänkymme on vain 140cm leveä, joten yksikin lapsi välissämme tarkoittaa ahtautta ja huonoa asentoa, sekä kyynärpäitä tai jalkoja potkimassa minua. Viime aikoina jompi kumpi pojista on kuitenkin joka yö kipittänyt sänkyymme. Pojat ovat taas viimeiset kuukaudet heräilleet yöllä enemmän tai vähemmän, joten en yksinkertaisesti enää jaksa ylimääräisiä taisteluita yöllä. Eelis yleensä protestoi, jos yritän palauttaa hänet omaan sänkyynsä, joten annan suosiolla tulla väliimme nukkumaan. Aapon taas yleensä saa palauttaa omaan sänkyynsä ilman vastusteluita, joten suurimmaksi osaksi välissämme nukkuu öisin vain Eelis. Tiedän, että jos olisin heti ensimmäisinä öinä vain sinnikkäästi palauttanut Eeliksen sänkyynsä vastusteluista huolimatta, hän loppujen lopuksi sopeutuisi siihen, eikä enää edes yrittäisi tulla. Oman laiskuuteni takia joudun nyt nukkumaan ahtaammin.
-Lapset nukahtavat iltasin itsestään. Tässä suoriuduin todella hyvin siihen asti, kunnes pojat aloittivat päivähoidon ja otimme laidat pois pinnasängyistä. Päivähoidon alkaessa poikien iltanukahtaminen siirtyi myöhemmäksi ja aluksi yritin laittaa poikia nukkumaan samaan aikaan kuin ennenkin, vaikka he olivat nukkuneet päiväkodissa päiväunet. Tämä tarkoitti sitä, että pojat eivät olleet tarpeeksi väsyneitä nukahtaakseen itsestään, vaan aloittivat rallin makuuhuoneen ja olohuoneen välillä. Saadakseni pidettyä pojat sängyssä, jouduin itse istumaan sänkyjen vieressä. Tästä jäi sitten kierre ja nykyään ei ole toivoakaan siitä, että pojat alkaisivat itsestään nukkumaan. Nukuttamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta koska pojat nukahtavat vasta kymmenen aikaan, jää oma aika illasta vain puoleen tuntiin. Tämäkin on täysin oma vikani ja laiskuutta, että totutin pojat taas nukuttamiseen.
- Ei televisio-ohjelmia syödessä. Tämäkin oli kaunis ajatus, joka toimi aika pitkään. Nykyään olen paljon laiskempi tässäkin asiassa ja pojat katsovat lastenohjelmia monesti samalla kun syövät. Joskus on vain helpompi laittaa ohjelma pyörimään ja syödä itsekin rauhassa, kuin kuunnella kitinää.
-Lelut siivotaan ennen nukkumaanmenoa. Tätäkin jaksoin tehdä poikien kanssa silloin kun he olivat noin kaksivuotiaita. Jossakin vaiheessa tulin laiskaksi tssäkin asiassa, enkä enää jaksanut patistaa poikia siivoamaan. Nyt tilanne on se, että pojat sotkevat ja minä pääosin siivoan. Olen kyllä viimeaikoina skarpannut tässä asiassa ja patistanut poikia taas itse siivoamaan, en tosin joka ilta vaan silloin, kun en enää jaksa sitä, että kaikki lelut ovat levällään.
Huomaan muuttuneeni laiskemmaksi äidiksi aloitettuani työt kokopäiväisesti. Se on kyllä ihan loogista, koska työ vie energiaa eri tavalla kuin kotona olo, eikä kotiin tullessa enää jaksa nipottaa kaikista asioista. Pojat ovat syksyn aikana sairastaneetkin kovasti, joka on tarkoittanut taas pitkää ajanjaksoa katkonaisia öitä. Väsyneenäkin sitä haluaa mennä sieltä mistä aita on matalin. Nykyään olen myös alkanut ajatella sillä tavalla, että kaikki asiat, jotka nyt ärsyttävät lapsiperheen arjessa ovat sellaisia, mitä vielä joskus kaipaan. Kohta pojat eivät enää halua minua viereensä illalla, vaikka itse haluaisin heitä silitellä. Puhumattakaan siitä, että haluaisivat viereeni nukkumaan. Lapset ovat vain lainaa ja irtaantuvat liian nopeasti vanhemmistaan joka tapauksessa. Ehkä nyt vain annan itseni rauhassa olla laiska äiti, rakastava ja riittävän hyvä sellaisenaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti