Uhman ihanuus

"MINÄ!" "MINUN!" "ITEEEEE!!!" "EIEIEIEIEI!!" "ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!" Joko arvaatte mistä on kyse? Jos ette, niin minäpä kerron. Uhmaiästä. TUPLANA! Vauvavuoden loputtua aloin kauhulla odottaa, milloin uhmaikä iskee. Kyllähän pojilla omaa tahtoa on ollut jo pitkään, mutta nyt he ovat oikeasti alkaneet ymmärtää, että voivat joka asiassa testata, saisivatko tehdä juuri niin kuin haluaisivat. Uhmaikä on tärkeä kehitysvaihe, sillä se auttaa lasta irtautumaan vanhemmistaan. Yhtä tärkeää on myös se, että uhmaiän tarkoitus on irtaannuttaa vanhempi lapsestaan. Viimeistään tässä vaiheessa vanhemman on pakko myöntää itselleen, että oma lapsi on paitsi maailman rakkain, myös maailman ärsyttävin olento!

Uhmaiässä ärsyttävää on se, että erinäisiin siirtymätilanteisiin kuluu päivässä tunteja. Jos olemme menossa kerhoon yhdeksäksi, täytyy lähtöä alkaa tosissaan tekemään jo kahdeksalta. Koska ITE-sana liittyy ihan kaikkeen tekemiseen, mutta taidot eivät riitä puoleksikaan tekemään itse haluttuja asioita, kaikesta täytyy tapella poikien kanssa. Auttaahan ei myöskään saa, vaikka jonkin asian tekeminen olisi pojille ylivoimaisen hankalaa. Koska pojat haluavat myös kävellä kerhoon itse, täytyy muutaman sadan metrin matkalle varata aikaa puoli tuntia. Jos pahimmilta itkupotkuraivareilta vältyttäisiin, on siirtymätilanteisiin varattava runsaasti aikaa, jotta pojat saisivat tehdä mahdollisimman paljon omaan tahtiinsa. Kiire vain pahentaa uhmaa.

Koska pojat ovat myös huomanneet, että kaikkea äidin ehdottamaa ei tarvitse hyväksyä, tappelemme päivässä nykyään asioista, jotka ennen olivat itsestäänselvyys. Ruoka-aikaan pistin pojat syöttötuoleihin, ruoat eteen ja he söivät itse hyvällä ruokahalulla. Sain itse syödä rauhassa ja vieläpä siivota keittiön ruokailun jälkeen. Nyt kun alan laittaa ruokaa, kuuluu usein "EIEIEIEI, PUVVAA, (pullaa), PUNIIIIII, (punainen hedelmäsose), KEKKIÄÄÄ (keksiä) ja niin edespäin. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Jos tarjottu ruoka ei kelpaa, varsinkin Eelis heittäytyy lattialle huutamaan ja kaikkien ruokarauha on pilalla. Pojat eivät enää myöskään istu syöttötuoleissa, joten jos ruoka ei maistu tai maha alkaa olla täynnä, pääsee pöydästä heti pois tekemään kaiken näköisiä ilkeyksiä. Siivota ei siis nykyään pahemmin kerkeä

Jos vauvavuonna monesti tuntui siltä, etteivät kädet riitä, tuntuu siltä myös uhmassa. Esimerkkinä tilanne, kun olen poikien kanssa pyöräillyt markettiin, minulla on molemmissa käsissä ostoskassi ja pojat päättävät, etteivät halua lähteä kaupasta kotiin. Siinä saa käyttää mielikuvitusta, uhkailua, kiristystä ja lahjontaa, että jollakin konstilla lapset saisi suostuteltua pois autokärryjen ihmeellisestä maailmasta. Yhden lapsen nyt saa kannettua vaikka ostostenkin kanssa.

Uhman lisäksi pojilla tuntuu olevan myös jonkin sortin tarrautumisvaihe, jolloin he eivät halua keskenään leikkiä ollenkaan, vaan minun täytyy olla koko ajan aktiivisesti tekemässä heidän kanssaan, tai pitää sylissä. Näistä vaiheistahan pitäisi nauttia, koska se aika tulee nopeasti, jolloin äitiä ei enää haluta lähelle ollenkaan. Koska yöt ovat olleet taas pitkään katkonaisia, on kuitenkin välillä niin uuvuttavaa olla uhman ja tarrautumisen keskellä väsyneenä päivät.

Olen onnellinen, että saan käydä pari päivää viikossa töissä sekä viedä pojat kerhoon kahtena päivän viikossa aamupäiväksi. Näiden pakopaikkojen avulla jaksaa tuplauhman, kun tietää, ettei sitäkään onneksi kestä ikuisesti. Kaiken kiukuttelun keskellä on myös ihanaa nähdä, miten nopeasti pojat tällä hetkellä oppivat uusia asioita. Puhetta tulee koko ajan ja Eelis osaa jo kaikki väritkin ja laskea viiteen. Kuivaksi opettelukin edistyy hienosti.

Täytyy vain yrittää sisäistää se asia, että minun pienet vauvani kasvavat huimaa vauhtia ja ovat aloittaneet itsenäistymisen äidistään. Kaiken uhman aiheuttaman väsymyksen ja ärstymyksen keskellä se on myös aika liikuttavaa!